mennessä Viestintävastaava | huhti 23, 2018 | news, TuKY-blogi
Ulkoasiainjaosto perustettiin alunperin vuonna 1979 hoitamaan NESUn ulkosuhteita ylioppilaskuntiin Suomessa ja Pohjoismaissa. Vuodet vierivät, ja nykyään toimijoita löytyy jokaiselle sormelle vähintäänkin muutama. Kun jotain tehdään, tehdään se kunnolla. Turun KY tunnetaankin laadukkaasta ja monipuolisesta tuotannostaan.
Joskus tuntuu, että meiltä odotetaan liian ammattimaista toimintaa. Liian suuria saappaita, joita on miltei mahdotonta täyttää. On kyseessä sitten grafiikoiden suunnittelu, tapahtuman tuottaminen tai kokoustekniikan osaaminen, ilman kokemusta on vaikeaa hypätä mukaan.
Yksi opiskelijayhdistyksen tarkoituksista on toimia oppimisen alustana työelämää varten. Vaikka tuottajana tai tiiminvetäjänä toimiminen kuulostaisi liian hankalalta, ei se haittaa! Nyt on aikaa harjoitella, jotta tulevaisuudessa olemme tietoisia omista vahvuuksistamme.
Toivon, että TuKYn tulevaisuus on jotain sellaista, mitä emme vielä osaa toivoakaan. Jotta uuden keksiminen ja loistavien ideoiden toteuttaminen olisi mahdollista, täytyy ylläpitää kulttuuria, missä on mahdollista kokeilla, harjoitella ja ajoittain myös mokailla.
TuKY on ollut oman opiskeluaikani kiintopiste ja arkeni määrittävä tekijä. Olen oppinut, onnistunut ja epäonnistunut. Hypännyt niihin liian suuriin saappaisiin ja puurtanut välillä holtittominakin ajankohtina, jotta oppisin uutta ja saisin toteuttaa suurempia kokonaisuuksia.
Tässä vaiheessa, kun oman alan työkokemusta ei vielä ole niin paljon, ollaan ylpeitä meidän ajoittain liiankin ammattimaisesta toiminnasta. Se on erinomainen tapa oppia.
Emmi Hämäläinen
Viestintävastaava
mennessä Kuntamestari | huhti 15, 2018 | Kaikki Blogit, TuKY-blogi
”You can do anything but not everything”, sanonta, jonka kerrasta toiseen yritän todistaa vääräksi, onnistumatta. Kaikkea ei tarvitse eikä pidä tehdä itse, eikä yksin. Välillä sitä unohtaa, kuinka moni ihminen olisi valmis keventämään työtaakkaani. Onneksi perheeni on kuitenkin aina valmis minua tästä muistuttamaan.
Vuoden alku oli erittäin stressaavaa aikaa minulle. Hallitustehtäviin oppiminen ja samalla Pikkulaskiaisen tuottajatiimissä olo piti kalenterin aamusta iltaan täynnä. Kun Pikkulaskiaisviikon maanantaina iski flunssa, kaikki langat putosivat hyvin nopeasti käsistäni. Tämä silloin maailmanlopulta tuntunut hetki sai minut tajuamaan, että jos joskus täytyy uskaltaa pyytää apua, niin se hetki on tässä. Koska olen hyvin huono apua pyytämään, pyysin sitä heiltä, jotka tuntevat minut parhaiten; perheeltäni. Sillä viikolla isäni lähetti sähköposteja puolestani, veljeni kuskasi Pikkulaskiaislippuja ICT-talolle, siskoni täytti jääkaappini ja äitini teki minulle ruokaa.
On täysin hyväksyttävää pyytää apua, on kyseessä sitten koulutehtävä, ihmissuhdehuolet tai Parkin moppaus. Nykyään tuntuu, että täytyisi olla jonkin sortin superihminen ja olla menossa aamusta iltaan, tai opiskelijan tapauksessa aamusta hyvin pitkälle yöhön. On kuitenkin hyvä muistaa, että jokaisen tehokkaan ihmisen takana on tukijoukko, on se sitten ystävät tai perhe. Mikään työmäärä ei ole ylitsepääsemätön, vaikka se sitä olisikin yksin puurtaessa. Uskalla pyytää apua, me kaikki tarvitsemme sitä aina välillä.
Johanna Malin Kuntamestari
mennessä admin | huhti 8, 2018 | Kaikki Blogit, TuKY-blogi
Meille tänne Suomeen on rantautunut tiedon infrastruktuuri, jossa yhä useampi mediasisältö ei pyri vilpittömään totuuteen. Median tuottamisen kynnys on madaltunut sen jakelukustannusten myötä ja samassa kaaressa on laskenut myös harkitun sisällön osuus kaikesta sisällöstä.
Jokainen meistä on nykyään sisällöntuottaja. Pelkästään sosiaalisen median mukana tiedon jakamisen määrä on kasvanut niin suureksi, että mediakuluttuja joutuu tekemään päätöksen ja valitsemaan useista vaihtoehdoista tietoisesti seuraamansa media-alustan.
Jodel on hyvä esimerkki siitä, mitä yhteisö voi oppia nykyisestä tiedon infrastruktuurista. Jodelissa se on viety äärimmilleen lokaation ja aiheen yhdistyessä anonyymiteettiin. Uskon osan mediasta tulevaisuudessakin olevan tällaista. Meistä jokaisesta Jodelin lukijasta tuli savolaisen kuuntelijoita. Vastuu täytyy ottaa itselleen.
Tiedon infrastruktuurin muutoksen keskeisin tapahtuma on se, että tiedon jakamiseen vaadittavan alustan välinearvo on muuttunut. Se on muuttunut ilmaiseksi. Emme tarvitse kustantajaa twiiteillemme. Tiedon jakamiseen vaadittavan alustan aiemmin käyttämä valta on hajaantunut yhä useampaan osoitteeseen. Erkkojen suku ei enää päätä, mistä suomalaiset puhuvat.
Tällä hetkellä Jodelin käyttäjät nimittäin päättävät osittain sen, mistä Turun kauppakorkeakoulussa puhutaan. Jodelit ja muut sovellukset ovat laukanneet pienessä ajassa rintarinnan puhelimiimme ja jakaneet vastuuta lukijoilleen ja käyttäjilleen enemmän, kuin printtimediat ikinä yhteensä.
Eikä tästä kehityksen kelkasta auta jäädä pois. Luen Jodelia viihtymistarkoituksessa, mutta myös ollakseni tietoinen keskustelusta, joka on toiminut syntyalustana kaikille isoimmille viime aikaisille kritiikkikeskusteluille.
Kun uuden tiedon infrastruktuurin myötä kuka tahansa voi olla sisällöntuottaja ja jokainen voi osallistua mediakeskusteluun, menestyjä on se, joka hallitsee sisälukutaidon. Jodlausten, twiittien, storyjen ja postausten maailmassa vastuu ja valta toisen ymmärtämisestä on nyt kokonaan meillä itsellämme.
Käytetään sitä valtaa suurella huolellisuudella.
Joona Uusitalo
Turun KY:n hallituksen puheenjohtaja
mennessä admin | maalis 31, 2018 | Kaikki Blogit, KY-Sport, TuKY-blogi
Vapaa-ajanvastaava Juho kirjoitti viime viikolla omassa blogikirjoituksessaan, ”Miksi opiskelijana tunnetaan paineita siitä, että täytyy pitää yllä jonkinlaista projektiota menestyneisyydestä?” Jatkan tätä ajatusta hiukan pidemmälle: miksi niin usein on vaikea olla täysin oma itsensä? Miksi omia heikkouksia on vaikea myöntää ja miksi omilla saavutuksilla pitää tarpeettomasti kehuskella?
Itsekin olen sortunut siihen monesti. Ei menestyminen jossain tentissä ole tehnyt minusta yhtään sen parempaa tyyppiä. Eikä varsinkaan baarijonon ohitus joku Crew-passi kaulassa roikkuen. Toki näistäkin asioista voi itse iloita, mutta ei niillä tarvitse kyllästymiseen asti kehuskella muille. Hienolla autolla ajaminen on ehkä siistiä, mutta muuttaako jatkuva puhuminen siitä loppujen lopuksi ketään mihinkään suuntaan? Se lisää enintään kateellisuutta ja ärsytystä muissa. Kuka on voittaja?
Omien heikkouksien myöntäminen on vaikeaa. Itse olen aina halunnut olla paras tai ainakin lähellä sitä. Niitä juttuja, missä en ole hyvä, olen vältellyt viimeiseen asti. Pikkuhiljaa olen oppinut, ettei kukaan tuomitse minua opintorekisterissä olevan tolpan takia. Ei, liikuntavastavaana minun ei tarvitse olla kuningas jokaisessa urheilulajissa, ja kyllä, minä voin mennä viikkovuorolle huitomaan salibandymailan kanssa, vaikka taitotasoni kyseiseen lajiin on täysin nolla. Aiheutan ehkä hauskoja tilanteita, mutta mitä sitten?
Kauppakorkeakoulun maine on edelleen tietynlainen stereotypia. Kaikkihan siellä pukeutuvat aina siististi ja opiskelevat sitä rahoitusta. Näin ainakin minä luulin ennen ensimmäistä koulupäivääni. Tätä kirjoittaessani nauran sen aikaisille ajatuksilleni siitä, voiko kouluun tulla verkkareissa ilman paheksuvia katseita. Totta kai voi! Toki kaikki eivät tule, mutta hyvähän se vain on, että meidänkin koulussa on niin monenlaista porukkaa.
Kehotankin kaikkia lopettamaan turhan miettimisen siitä, mitä muut ajattelevat itsestä ja minkälainen mielikuva pitäisi muille itsestään antaa. Itse aion jatkossakin luukuttaa bileissä musiikkia Sannista Macklemoren kautta Virve Rostiin ja Paula Koivuniemeen. Sorry vaan muut, mutta that’s me!
Antti Heinonen
Liikuntavastaava
mennessä Vapaa-ajan vastaava | maalis 24, 2018 | news, TuKY-blogi, Ulkkis
Päivittäin opiskelijana törmää lukuisiin vertaisiinsa, luennoilla, käytävillä tai illan riennoissa. Yleisin reaktio toiseen opiskelijaan on välinpitämättömyys: en mä tunne tota tyyppiä, miksi kiinnittäisin huomiota, eihän sekään kiinnitä muhun. Jos hyvä tuuri käy, tunnet vastaantulijan ja moikkaat ohimennen lyhyesti, ehkä jopa pelkällä pään nyökäytyksellä. Harvojen ja valittujen kanssa pysähdyt juttelemaan, kysymään kuulumisia ja vielä harvemmille vastaat todenmukaisesti, etkä vain päälleliimatulla hymyllä ja tyhjääkin tyhjemmällä ”Hyvää, mitäs sulle?” vastauksella. Kohtaamiset ovat usein kuin peiliin katsoisi, erilaisuus katoaa esiripun taakse.
Miksi meille on niin vaikeaa avata ja antaa itsestämme? Miksi opiskelijana tunnetaan paineita siitä, että täytyy pitää yllä jonkinlaista projektiota menestyneisyydestä? Että kaikki menee niin kuin Strömsössä ja elämä on pelkkää ruusuilla tanssimista? Kaikilla meillä on omat taustamme, omat pienet taistelumme jokaisessa päivässä. Kiiltokuvan takaa voi löytyä asioita, joita ei ole helppo jakaa. Tunnen piston sydämessäni tätä piirrettä kuvaillessani, sillä rakkaan ystäväni sanoin: ”Se on pelottavaa, miten sä tiedät kaikista kaiken, mutta kukaan ei tiedä susta mitään.”
On joskus raskasta olla kuuntelijana. Avaat itsesi toisen tilanteelle ja empaattisena toimit heijastuspintana vastapuolen tunteille, jotka voivat olla todella raskaita. Se on kuitenkin aina aikasi arvoista. Se antaa sinulle mahdollisuuden kasvaa ja oppia, mutta vieläkin enemmän, se antaa toiselle mahdollisuuden käsitellä vaikeitakin asioita ja päästä niissä eteenpäin. Asiat voivat olla pieniä, henkilö voi olla sinulle tuiki tuntematon, mutta anna toiselle aikaa, mahdollisuus jakaa jotain pikkiriikkistäkin. Ikinä et voi tietää mitä hymyn taakse kätkeytyy.
Jos tämä tuntuu liian humanisti-hippeilyltä, etkä ole valmis avaamaan sisintäsi ensimmäiselle vastaantulijalle, ymmärrän: en ole minäkään. Siksi haastankin jokaisen seuraavalla haasteella. Suomalaiset ovat huonoja kehumaan ja vielä huonompia ottamaan kehuja vastaan. Jokaiseen positiiviseen kommenttiin pitää liittyä vaihtokauppa. Joku kehuu hiuksiasi, kehut hänen paitaansa. Positiivinen kommentti menettää merkityksensä. Ei kehuja sanota siksi, että saisi jotain takaisin. Ainut hyväksyttävä takaisinmaksun muoto on hymy, jonka saat nousemaan toisen huulille. Kehu ystävääsi, kehu puolituttua, anna positiivista palautetta ja katso, millaisen vaikutuksen saat toisessa aikaan. Elämän pienet taistelut tuntuvat huomattavasti kevyemmiltä, kun ne kohtaa hymy huulilla!
Juho Törhönen
Vapaa-ajanvastaava
mennessä Kulttuurivastaava | maalis 18, 2018 | news, TuKY-blogi
Muumiherätyskelloni soi. Aurinko paistaa ja päivästä on mitä ilmeisemmin tulossa kaunis, mutta kouluun meno karmii.
On vuosi 2006 ja vanhempani olivat juuri päättäneet, että eiköhän koko perhe muuteta Helsingistä Suomen korkeimman lipputangon kaupunkiin, Riihimäelle. Muistan, kuinka innoissani olin ajatuksesta jättää kaikki ala-asteen ystäväni taakse ja suunnata Riihimäelle harrastamaan juna-aikatauluja. Ensimmäiset välitunnit uudessa koulussa harhailin pihamailla kuin kulkukoira, mutta vihdoin kolmannella välitunnilla keräsin rohkeuden liittyä luokkalaisteni jalkapallopeliin ja siitä eteenpäin tutustuminen sujui jo luonnollisesti.
Parin vuoden päästä yläasteella tuli tilanne, jossa oli aika vaihtaa kaveriporukkaa. Porukan vaihtuminen ei kuitenkaan sujunut kitkattomasti, mutta ryhdistäydyttyäni onnistuin tutustumaan huomattavasti mukavempiin ystäviin. Seuraavana syksynä huomasin olevani ainoa poika ilmaisutaidon ryhmässämme, vaikka toisessa ryhmässä jakauma oli noin 50/50. Onneksi olin, sillä siellä tutustuin moniin upeisiin ihmisiin, vaikka vaatihan se tietynlaista sopeutumisasennetta.
Koen kuitenkin käännekohdaksi erään viikonlopun, jolloin oli salibandyjoukkueemme kotiturnaus. Riihimäen Urheilutalo natisi liitoksistaan ja väkeä oli kuin ilmaista ämpäriä jonottamassa. Pelien välissä nautin 1,5 litraa maitokaakaota ja se alkoi painamaan taistelutahdossani kesken toisen ottelun. Yhden rankemman vaihdon jälkeen jouduin raivo-oksentamaan ensin vaihtopenkin päähän, sitten aulaan ja lopuksi vielä pukukoppikäytävälle. Vessaan päästessäni en enää osannut kuin nauraa tilanteelle. Siitä päivästä lähtien on ollut helpompaa päästää irti ja olla ajattelematta, mitä muut ajattelevat.
Näitä kaikkia kokemuksia yhdistää se, että niissä on joutunut poistumaan mukavuusalueelta. Uskon, että mitä enemmän ihminen uskaltaa poistua mukavuusalueeltaan, sitä onnellisempi hän on ja sitä todennäköisimmin hän tulee löytämään itsestään täysin uusia puolia ja saavuttamaan suuria asioita. Olisiko esimerkiksi Mark Zuckerberg ikinä onnistunut tekemään Facebookista maailman suosituinta sosiaalista mediaa, ellei hän olisi ottanut elämässään riskejä ja jättänyt esimerkiksi Harvardin yliopistoa kesken? Olisiko Apartheid ikinä kaatunut Etelä-Afrikassa, ellei Nelson Mandela olisi lähes yksin noussut koko hallintoa vastaan ja lusinut vuosikymmeniä vankilassa? Elämässä pitää ottaa riskejä saavuttaakseen suuria asioita.
Kun uskaltaa seurata omia vahvuuksia ja intohimojaan elämästä saa siitä huomattavasti enemmän irti. Esimerkiksi TuKYn toimintaan osallistuminen vaatii usein hiillostavaan hallituksenvaihtoon osallistumisen, usein julkista esiintymistä sekä vastuunottoa ja uusien ihmisten kohtaamista. Se kuitenkin palkitsee jälkikäteen moninkertaisesti takaisin. Uskalla siis tehdä asioita mitkä koet tärkeäksi, olla eri mieltä asioista ja älä ajattele liikaa muiden mielipiteitä, sillä jokaisella meistä on vain yksi elämä.
Henry Huovari
Kulttuuri- ja perinnevastaava
