Vihdoin se on täällä. Tätä hetkeä olen odottanut erittäin pitkään siitä asti, kun astuin kauppakorkeakoulun ovista sisään syksyllä 2019. Vuosi ei startannut niissä merkeissä mitä alun perin luulin hakiessani tähän pestiin yhdessä tuottajaparini Venlan kanssa. Pandemia jylläsi entistä kovempaa, mutta pysyimme silti optimistisina ja aloitimme vapun järjestelyä normaalisti. Oli kuitenkin hieman vaikeata hahmottaa vapun kokonaiskuvaa, sillä kukaan vapputiimistä ei ole kokenut TuKYn vappua. Vapusta ja vappulegendoista oli kuullut paljon kolmen opiskeluvuoden aikana, joten ei lähdetty ihan sokeina toteuttamaan projektia. Alkukevät oli siis paljolti asioiden selvittelyä ja edeltäjiltä kyselyä. Yllättävän hankalaksi osoittautui Rocky Mayhem facebook-sivun ylläpitäjä oikeuksien saaminen, koska kukaan viimeiseltä kolmelta vuodelta ei tiennyt kenellä ne oli. Kommelluksien kautta saatiin lopulta oikeudet ja huomenna pääsemme vihdoin juhlimaan MayDay Mayhemia pitkästä aikaa.
Bussikännit 2022
Ensimmäinen vappuviikko on jo takana ja nyt mennään kovaa vauhtia kohti vappuaattoa. Haluaisin tässä välissä kiittää kaikkia puolestani, jotka ovat olleet osallisena vappuproduktiossa. Loppu häämöttää pian ja kesä lähenee. Kesätyöt tulevat kovaa vauhtia vastaan ja ei ehkä osan kanssa nähdä enää vapun jälkeen. Iso kiitos kuuluu kaikille jaostopuheenjohtajille ja jaostolaisille, jotka olleet mukana toteuttamassa mitä ihanimpia ja perinteisiä tapahtumia kuntalaisille kahden vuoden tauon jälkeen. Meitsin sydäntä on lämmittänyt eniten se, että opiskelijoita kaikilta vuosikursseilta on näkynyt tapahtumissa. Nautitaan vielä viimeisistä vapputapahtumista täysillä!
Venla Monto
Tänä vappuna olemme päässeet herättelemään niitä kuuluisia perinteitä henkiin ja sen lisäksi kehittämään vähän myös uuttakin. Vaikka alkuvuonna olikin vielä epävarmaa päästäänkö vappua tänäkään vuonna juhlimaan livenä, niin on ollut huikeaa seurata kun kaikki vapun produktiossa mukana olevat ovat tehneet alusta asti innolla töitä vappua kohti. Ei ole ollut helppoa herättää tapahtumia eloon muutaman vuoden tauon jälkeen, varsinkaan kun ei itse ole vappua päässyt näkemään. Kaikesta on kuitenkin selvitty, ja olen ylpeä niin vapputiimin kuin muiden tapahtumien järjestäjienkin työstä.
Vappusitsit 2022
Nyt kun ensimmäisestä vappuviikosta on joten kuten selvitty, niin voi jo hieman katsoa viikkoa taakse päin. On ollut kiva päästä näkemään pitkästä aikaa kuntalaisia kaikilta vuosikursseilta ja huomata kuinka tapahtumat ovat olleet osallistujien mieleen. Ei Turun KY:n vappua turhaan ole hehkutettu kaikkia näitä vuosia, kun sitä ei olla päästy täydessä loistossaan järjestämään. Haluan kiittää kaikkia vapussa mukana olleita, niin järjestäjiä kuin juhlijoitakin. Toivottavasti kaikilla on ollut yhtä hauskaa kuin allekirjoittaneella. Vappuhan on vasta puolessa välissä, joten nautitaan vielä toisestakin viikosta!
Venla Monto & Mohamed Abdullahi, Vapputuottajat ´22 (Plus Miika)
Voisi kaiketi sanoa, että kulunut vuosi on ollut pitkä. Parkkihiki ja Monttubileet ovat osalle meistä kaukainen muisto, osalle taas täysin urbaanilegendaa. Oli miten oli, valtaosa meistä varmasti haluaisi elävöittää muistoja ja legendoja niin pian kuin mahdollista, allekirjoittanut mukaan lukien. Näyttää siltä, että aika todellakin kultaa muistot.
Vielä täytyy kuitenkin odottaa. Tai ehkä pitäisi sanoa ”vielä täytyy vähän jaksaa”. Olisin halunnut tuottaa tänä keväänä Suomen suurimman ja kauneimman opiskelijavapun, mutta rehellisesti sanottuna en missään vaiheessa pitänyt sitä kovinkaan mahdollisena, raivorealisti kun olen. Mutta maailmanlaajuisesta pandemiasta, rajoituksista ja valtionjohdon empatia(ttomuude)sta huolimatta vappu on täällä taas. Ei ehkä suurempana ja kauniimpana kuin koskaan, mutta ainakin lähellä kotisohvaa.
Olen ehtinyt Turun KY:ssä tekemään yhtä ja toista ja kokemuksesta tiedän, että tapahtumien tuottaminen ei aina ole vain helppoa ja kivaa. Etätapahtumien tuottaminen on sitä vieläkin vähemmän. Siksi on suorastaan uskomatonta, että meillä on tänä vuonna kaiken kaikkiaan 10 erilaista vapputapahtumaa, paljon enemmän kuin uskalsin toivoa. Siispä nöyrimmät kiitokset kaikille teille, jotka olette olleet ideoimassa ja toteuttamassa vuoden 2021 etävappua. Ei voi kuin hattua nostaa, oma roolini tässä kaikessa on ollut häviävän pieni. Ja suuret kiitokset myös kaikille tapahtumiin osallistuville, teidän ansiostanne vaivannäkö ei ole ollut turhaa.
Turun KY:n vappu on kahteen otteeseen antanut minulle unohtumattomia kokemuksia ja tarinoita, joita ei vain voi keksiä. Vapun aika on ainutlaatuista, ja uskon ja toivon koko sydämestäni, että ensi vuonna pääsemme jälleen kunnioittamaan perinteitä ja luomaan upouusia spektaakkeleita. Tässä kohtaa jopa raivorealisti näkee jo valoa tunnelin päässä.
Olen kovin kiitollinen siitä, että olen opiskeluaikanani saanut olla nauttimassa juuri Turun KY:n vapusta, niin osallistujan kuin järjestäjän roolissa. Molemmat roolit ottavat paljon ja antavat enemmän. Voin siis taata kahdelle uusimmalle vuosikurssille, että teillä on edessä jotain, mitä todella kannattaa odottaa. Muuan entistä vapputuottajaa ja Turun KY:n puheenjohtajaa vuosimallia 2017 lainatakseni: ”Vappu ei ole ajanjakso, se on mielentila, ja siitä syystä vappu ei lopu koskaan”. Oikein hyvää vappua siis teille kaikille, toivon että mahdollisimman moni viettää sitä haalarit jalassa ja lakki päässä.
Tämän tekstin otsikon on tarkoitus herättää tunteita ja tarjota näkökulma vaikeaan asiaan. Se on rakennettu nostattamaan pulssia ja kiihottamaan ajatuksia. Se on kirjoittajan luoma houkuttelevasti kiemurteleva mato, joka houkuttelee teräväkieliseen vastaukseen varautuneen lukijan tämän tekstin pistävään koukkuun. Nyt kun olet haukannut pyydykseeni kitusiasi myöten, on vuoroni kiskoa ajatuksesi maihin, mitata ne ja asettaa seinälle muiden kuikuiltavaksi.
Syrjäytymiseen ei ole mitään tekosyytä. Ei ole olemassa keksittyä tarinaa, minkä takia opiskelija tuntee olonsa yksinäiseksi. Kukaan ei ajaudu tarkoituksella yhteisönsä ulkopuolelle tai ystäviensä ulottumattomiin. Tarinaa tuntematta on helppo leimata toisen päälle tutut “ratkaisut” syrjäytymiseen: “Hei, meet vaan puhumaan niille!”, “Rohkeasti vaan bileisiin, siellä tutustuu!” tai “Eiks se oo ihan sun omasta asenteesta kiinni?” Ja kun kysyt ystävältäsi, miksei hän tullutkaan paikalle eilen, voi vastauksena olla tekosyy.
Tekosyyt muokkaavat sitä kuvaa, jonka näytämme ulospäin. Ne voivat olla pieniä tai suuria, pintaraapaisuja tai syvempiä, erivärisiä ja -muotoisia, mutta niitä yhdistää yksi asia: ne ovat potaskaa. Ymmärrän tarpeen valehdella muille, joitain asioita ei pysty eikä halua muille jakaa. Tilanteesta tekee vaarallisen, jos ei ole ketään kenelle jakaa todellisia tuntojaan. Sillä pieni ihminen on suurten aivojensa armoilla ja alkaa aivan liian herkästi uskomaan niitä hentoisia valheita, joita syöttää itselleen päivittäin. Lopulta päädyt tilanteeseen, jossa rakennat tekosyitä tekosyiden päälle ja keksit yhä parempia tekosyitä sille, miksi et kerro omista tunnoistasi muille. Korttitalo rakentuu yhä korkeammaksi ja muut jäävät sivuun, sillä en mä nyt voi tavata ystävääni koska tekosyy X paikassa Y, joka juontaa juurensa tekosyystä Z. Ja vaikka et sitä tietäisikään, voi ystäväsi olla syrjäytynyt, ja tekosyyn takana on aina peruste: syy.
Syitä syrjäytymiselle on monia. Ne voivat juontaa juurensa henkilökohtaiseen historiaan, tämänhetkiseen tilanteeseen tai tulevaisuuden suunnitelmiin. Ne voivat olla pieniä asioita, yhtenä korttina korttitalon pohjalla, tai sitten suuria, joiden vakaalle pohjalle taloa on helppo rakentaa. Oma tarinani, jonka päälle korttitaloani kyhäsin, alkoi ala-asteen koulukiusaamisesta ja jokapäiväisestä homottelusta. Lopetin harrastuksiani ja aloin kuluttamaan aikaani tietokoneella, joka tuntui helpolta ja anonyymiltä “turvalliselta” tilalta. Yläasteella rakensin korttitaloani yhä korkeammaksi, enkä edes huomannut tekosyiden kasautuvan ja muuttuvan hitaasti mielessäni syiksi, peittäen oikean syyn: pelotti. Mitä muut minusta ajattelevat? Tulenko torjutuksi? Tuntui kuin kaikki muut olisivat paljon pidemmällä, paljon valmiimpia ja aikuisempia. Paljon rohkeampia ja siistimpiä. Naurettava ajatus yläastelaiselle, mutta kaikille niin kovin tuttu tunne. Ja niin kasasin korttejani siisteihin pyramideihin, kerros kerroksen päälle. Tunnen vieläkin olevani jollain tasoilla syrjäytynyt. En jaa itsestäni paljoa, ja mietin usein, mitä muut ajattelevat. Tunnen olevani osa porukkaa, mutta silti vähän ulkopuolella. Yhä pelottaa. Huomaan kuitenkin, että pelottaa vähemmän: korttitalossani on huomattavasti vähemmän kerroksia kuin ennen ja olen tarkoituksenmukaisesti lähtenyt niitä vähentämään, kortti kerrallaan. Vaan mikä muuttui?
Muutos. Suurin syy sille, että olen nykyään millainen olen, on muutos. Kuulostaa kovin ympäripyöreältä, joten sukellan hieman syvemmälle. Otetaan esimerkkinä se, kun aloitin edellisessä koulussani. Tunsin kurssilaisistani etukäteen vain kourallisen, joten ihmisten ennakko-odotukset olivat lähes olemattomat. Sain olla sellainen kuin halusin, ilman että kukaan tietäisi muutosta tapahtuneen. Aloitin puhtaalta pöydältä. Ja kuin huomaamatta, korttitalostani hävisi yksi kerros. Ja kun yhdellä elämän osa-alueella pudottaa kerroksen pois, on se helpompi poistaa myös muualla. Huomasin käytökseni muuttuvan myös jo rakentuneissa piireissäni, ja tunsin oloni paremmaksi omissa nahoissani. Opinahjo ei lopulta minulle sopinut, joten jätin sen kesken ja siirryin eteenpäin. En sitä tietoisesti tajunnut, mutta en malttanut odottaa seuraavaa mahdollisuutta henkilökohtaiseen renessanssiin. Olen onnekseni saanut monta mahdollisuutta “aloittaa alusta”. Ne ovat tulleet kuin tarjottimella, ja nyt olenkin oppinut ottamaan myös pienet muutokset uusina alkuina. Suurin muutos itsessäni tapahtui kuitenkin kun tulin Turun kauppakorkeaan. Täysin uudet ihmiset, täysin uusi kaupunki ja täysin uusi elämänvaihe mursivat kerroksia tehokkaasti. Sain jopa koulun sisällä uusia alkuja toiminnan ja uusien tuttavuuksien avulla, ja tuntuukin, että olen lähempänä omaa itseäni kuin olen ikinä ollut.
Tunnen yhä olevani tavallani syrjäytynyt, mutta yritän tarttua jokaisen mahdollisuuteen astua eteenpäin, kohti sitä mitä haluan olla. Ja siksi haluankin rohkaista teitä muita, jotka ehkä tunnette itsenne syrjäytyneeksi, ehkä ette, hyppäämään uusiin tilanteisiin rohkeasti. Se voi olla suuri elämänmuutos, kuten vaikka vaihtovuosi ulkomailla, jossa minä-kuvasi on tyhjä taulu ja sinulla on pensseli ja paletti käsissäsi. Pääset maalaamaan itsestäsi ja vuodestasi sellaisen kuvan kuin haluat täysin uusille ihmisille. Tai sitten se voi olla pieni askel: uusi opiskeltava kieli tai Montun after workin lautapelit, ehkä aktiivisuus TuKYn toiminnassa. Kokeile jotain uutta ja pientä, ja pudota yksi kortti talosta pois. Tekosyiden korttitalon huippu on jo näkyvissä, ja sitä lähdetään yhdessä purkamaan. Yksi kortti kerrallaan.
Kuulen TuKY-aktiivien puhuvan lähes jatkuvasti siitä, kuinka kannattaa hakea toimintaan mukaan ja kuinka se tulee olemaan elämän paras päätös. Muistan jo pupuvuonna kuulleeni lukuisia syitä siihen, miksi kannattaisi ehdottomasti hakea toimintaan mukaan. Sama jatkui toisena vuonna, kun mietin, hakisinko Turun KY:n hallitukseen vai en? ”Sinulla tulee olemaan niin hauskaa, pääset tutustumaan uusiin ihmisiin ja valehtelematta tää tulee olemaan sun elämän paras vuosi.”” Perustelut olivat ihan houkuttelevia, mutta konkretia puuttui täysin.
Tässä blogipostauksessa ajattelinkin kertoa mitä konkreettista hyötyä olen itse saanut kuluneesta vuodesta. Viimeisen vuoden aikana olen toiminut Turun KY:n kansainvälisten asioiden vastaavana sekä CIA-TuKYn puheenjohtajana. Blogiteksti jakautuukin kolmeen eri osaan:
1. Mitä pelkästään hakemisesta oppi (vaikka ei tulisikaan valituksi)?
2. Mitä vuosi Turun KY:n hallituksessa on opettanut ?
3. Mitä vuosi CIAn puheenjohtajana on opettanut?
Pelkästään jo hakeminen Turun KY:n hallitukseen opettaa monia asioita, mistä tulevaisuudessa on hyötyä. Ajattele esimerkiksi töiden hakemista; jossain kohtaa meille jokaiselle tulee työhaastettelu vastaan. Haastattelutilanteet ovat aina enemmän tai vähemmän jännittäviä ja siitä huolimatta täytyy pystyä kertomaan, miksi olisit paras hakija tehtävään ja lisäksi osata vastata kiperiin kysymyksiin paineen alla. Hakiessani Turun KY:n hallitukseen minulla oli hyvin vähän kokemusta hissipuheen pitämisestä tilanteessa, missä sen pitäisi onnistua. Kun hallitusgrillissä kävelin lavalle pitämään hissipuhettani ja vastaamaan vanhan puheenjohtajan ja yleisön esittämiin kysymyksiin, tärisin kuin haavanlehti. Jo seuraavana päivänä huomasin merkittävän eron!j Syyskokouksessa pystyin olemaan huomattavasti enemmän oma itseni ja tuomaan parhaimpia puoliani esiin. Huomasin myös pari kuukautta myöhemmin työhaastatteluissa, että pystyin myös olemaan paljon paremmin tilanteessa läsnä ja skarppina, koska tilanne oli hyvinkin samankaltainen, mitä olin jännittänyt hallituksenhakutilaisuudessa – toki yleisö puuttui jälkimmäisestä. Uskon, että yleisölle puhumista ei voi koskaan harjoitella liikaa.
Turun KY:n hallituksessa oppii näkemään asiat usealta eri kantilta. Samaan aikaan kun täytyy pohtia oman sektorin asioita, on otettava huomioon myös kokonaisuus. Vuoden aikana Turun KY:n hallitus tekee erittäin paljon monenlaisia päätöksiä. Kun hallituksessa on 11 ihmistä, joilla kaikilla on eri sektorit ja erilaiset omat henkilökohtaiset mielipiteet, pitää oppia näkemään kokonaiskuva ja tekemään kompromisseja. Kuten jo mainitsin, tämän vuoden aikana olemme tehneet useita tärkeitä päätösasioita, joihin on täytynyt pureutua ja paneutua kunnolla, keskustella muiden kanssa ja tuoda oma mielipide esille pätöksentekohetkellä. Oli kyseessä sitten rekrytointi- tai rahoituspäätös, niin Turun KY:n hallitus on vastuussa päätöksestään. Lukuisat keskustelut ja päätöksentekotilanteet ovat vieneet minua eteenpäin ja huomaankin nykyisin miettiväni asiat ihan eri lähestymiskulmasta kuin alkuvuodesta, jolloin oli keskittyneempi minäminäminä-asenteen läpiviemiseen. Tämä kaikki on tehnyt minusta paremman tiimipelaajan ja ainakin analyyttisemmän ratkaisijan.
CIAn puheenjohtajana on taas täytynyt innostaa ja motivoida kokonaista jaostoa tekemään vapaaehtoistyöllään CIAn vuodesta mahdollisimman hyvä. Tässä itselläni on ollut henkilökohtaisesti eniten haasteita, mutta tämän suhteen olen myös eniten oppinut. Jaoston johtaminen vaatii jatkuvaa läsnäoloa vähintään puhelimen välityksellä, esimerkillä johtamista, jokaisen ihmisen lukemista ja tietynlaista huumoria. Tätä kaikkea myös nykyajan esimies tarvitsee työssään, koska työntekijät eivät enää ole vaihdettavia palasia vaan heitä pitää osata johtaa ihmisinä. Koen, että jaoston johtamisessa juurikin tästä on eniten hyötyä tulevaisuudessa.
Omien kokemusteni pohjalta en siis voi muuta kuin suositella hallituspestiin tai muuhun luottamustoimeen hakemista. Kyllä se on jännittävää ja vuoden aikana varmasti tulee olemaan omat haasteensa, mutta se on kaiken sen arvoista. Tsemppiä HalVa-jännään!
Vapaa-ajanvastaava Juho kirjoitti viime viikolla omassa blogikirjoituksessaan, ”Miksi opiskelijana tunnetaan paineita siitä, että täytyy pitää yllä jonkinlaista projektiota menestyneisyydestä?” Jatkan tätä ajatusta hiukan pidemmälle: miksi niin usein on vaikea olla täysin oma itsensä? Miksi omia heikkouksia on vaikea myöntää ja miksi omilla saavutuksilla pitää tarpeettomasti kehuskella?
Itsekin olen sortunut siihen monesti. Ei menestyminen jossain tentissä ole tehnyt minusta yhtään sen parempaa tyyppiä. Eikä varsinkaan baarijonon ohitus joku Crew-passi kaulassa roikkuen. Toki näistäkin asioista voi itse iloita, mutta ei niillä tarvitse kyllästymiseen asti kehuskella muille. Hienolla autolla ajaminen on ehkä siistiä, mutta muuttaako jatkuva puhuminen siitä loppujen lopuksi ketään mihinkään suuntaan? Se lisää enintään kateellisuutta ja ärsytystä muissa. Kuka on voittaja?
Omien heikkouksien myöntäminen on vaikeaa. Itse olen aina halunnut olla paras tai ainakin lähellä sitä. Niitä juttuja, missä en ole hyvä, olen vältellyt viimeiseen asti. Pikkuhiljaa olen oppinut, ettei kukaan tuomitse minua opintorekisterissä olevan tolpan takia. Ei, liikuntavastavaana minun ei tarvitse olla kuningas jokaisessa urheilulajissa, ja kyllä, minä voin mennä viikkovuorolle huitomaan salibandymailan kanssa, vaikka taitotasoni kyseiseen lajiin on täysin nolla. Aiheutan ehkä hauskoja tilanteita, mutta mitä sitten?
Kauppakorkeakoulun maine on edelleen tietynlainen stereotypia. Kaikkihan siellä pukeutuvat aina siististi ja opiskelevat sitä rahoitusta. Näin ainakin minä luulin ennen ensimmäistä koulupäivääni. Tätä kirjoittaessani nauran sen aikaisille ajatuksilleni siitä, voiko kouluun tulla verkkareissa ilman paheksuvia katseita. Totta kai voi! Toki kaikki eivät tule, mutta hyvähän se vain on, että meidänkin koulussa on niin monenlaista porukkaa.
Kehotankin kaikkia lopettamaan turhan miettimisen siitä, mitä muut ajattelevat itsestä ja minkälainen mielikuva pitäisi muille itsestään antaa. Itse aion jatkossakin luukuttaa bileissä musiikkia Sannista Macklemoren kautta Virve Rostiin ja Paula Koivuniemeen. Sorry vaan muut, mutta that’s me!
Päivittäin opiskelijana törmää lukuisiin vertaisiinsa, luennoilla, käytävillä tai illan riennoissa. Yleisin reaktio toiseen opiskelijaan on välinpitämättömyys: en mä tunne tota tyyppiä, miksi kiinnittäisin huomiota, eihän sekään kiinnitä muhun. Jos hyvä tuuri käy, tunnet vastaantulijan ja moikkaat ohimennen lyhyesti, ehkä jopa pelkällä pään nyökäytyksellä. Harvojen ja valittujen kanssa pysähdyt juttelemaan, kysymään kuulumisia ja vielä harvemmille vastaat todenmukaisesti, etkä vain päälleliimatulla hymyllä ja tyhjääkin tyhjemmällä ”Hyvää, mitäs sulle?” vastauksella. Kohtaamiset ovat usein kuin peiliin katsoisi, erilaisuus katoaa esiripun taakse.
Miksi meille on niin vaikeaa avata ja antaa itsestämme? Miksi opiskelijana tunnetaan paineita siitä, että täytyy pitää yllä jonkinlaista projektiota menestyneisyydestä? Että kaikki menee niin kuin Strömsössä ja elämä on pelkkää ruusuilla tanssimista? Kaikilla meillä on omat taustamme, omat pienet taistelumme jokaisessa päivässä. Kiiltokuvan takaa voi löytyä asioita, joita ei ole helppo jakaa. Tunnen piston sydämessäni tätä piirrettä kuvaillessani, sillä rakkaan ystäväni sanoin: ”Se on pelottavaa, miten sä tiedät kaikista kaiken, mutta kukaan ei tiedä susta mitään.”
On joskus raskasta olla kuuntelijana. Avaat itsesi toisen tilanteelle ja empaattisena toimit heijastuspintana vastapuolen tunteille, jotka voivat olla todella raskaita. Se on kuitenkin aina aikasi arvoista. Se antaa sinulle mahdollisuuden kasvaa ja oppia, mutta vieläkin enemmän, se antaa toiselle mahdollisuuden käsitellä vaikeitakin asioita ja päästä niissä eteenpäin. Asiat voivat olla pieniä, henkilö voi olla sinulle tuiki tuntematon, mutta anna toiselle aikaa, mahdollisuus jakaa jotain pikkiriikkistäkin. Ikinä et voi tietää mitä hymyn taakse kätkeytyy.
Jos tämä tuntuu liian humanisti-hippeilyltä, etkä ole valmis avaamaan sisintäsi ensimmäiselle vastaantulijalle, ymmärrän: en ole minäkään. Siksi haastankin jokaisen seuraavalla haasteella. Suomalaiset ovat huonoja kehumaan ja vielä huonompia ottamaan kehuja vastaan. Jokaiseen positiiviseen kommenttiin pitää liittyä vaihtokauppa. Joku kehuu hiuksiasi, kehut hänen paitaansa. Positiivinen kommentti menettää merkityksensä. Ei kehuja sanota siksi, että saisi jotain takaisin. Ainut hyväksyttävä takaisinmaksun muoto on hymy, jonka saat nousemaan toisen huulille. Kehu ystävääsi, kehu puolituttua, anna positiivista palautetta ja katso, millaisen vaikutuksen saat toisessa aikaan. Elämän pienet taistelut tuntuvat huomattavasti kevyemmiltä, kun ne kohtaa hymy huulilla!
