Jokaisella ihmisellä on oma jaksamisen patteri, joka tarvitsee latausta. Vaikka opiskelijaelämä tuntuu hauskalta, vapaalta ja vastuuttoman rennolta, on se silti paljon muutakin. Lukematon määrä tenttejä, pitkiä luentoja sekä opiskelijariehan ympäröimää univajetta ja ”dagen efter” -jälkimainingeista selviytymistä. Tiettyyn pisteeseen jaksaa tahdonvoimalla, mutta jossain vaiheessa täysin terveelläkin ihmisellä tulee oma rajansa vastaan.
Sairastuin burnoutiin itse kesällä 2024. Tai ainakin silloin viimeistään tajusin, että nyt on menty liian pitkälle. En silloin vielä opiskellut, mutta elämäni oli ollut jo pitkään sitä ennen täynnä suorittamista vailla lepoa. Lukion kirjoitukset, pääsykokeisiin pänttääminen ja vuoden mittainen asepalvelus johtajakoulutuksen kera. Lomaviikonloput vietin usein kavereiden kanssa erilaisissa riennoissa, mikä ei edesauttanut tilannettani ollenkaan. Keväällä alkoivat oireet: uniongelmat, muistiongelmat, keskittymisen vaikeudet sekä mielialan lasku aiemmasta suorittamisen nautinnosta. Kaikki varoitusmerkit olivat silmieni edessä, mutta en osannut reagoida niihin tarpeeksi ajoissa.
Suorittajapersoonani ja pitkällä aikavälillä stressin voimalla palanut pomminlanka johtivat lopulta siihen, että räjähdin. Kärsin samaan aikaan ylikunnosta kovan fyysisen kuorman ja vajaan palautumisen takia. Pahimmillaan menetin yöuneni, jos edes kävelin alakerrasta yläkertaan portaita pitkin. Tämän seurauksena elämäni supistui oman huoneen neljän seinän sisään.
Päädyin pisteeseen, joka halvaannutti minut. Kadotin itseni ja persoonani. Todellisuuteni muuttui loputtoman pitkiltä tuntuviksi päiviksi ja unettomiksi öiksi. Nautinto muuttui kärsimykseksi ja itsekritiikiksi – miten sä pystyit tekemään itsellesi näin? Miksi minä? Selviänkö tästä koskaan? Palaako kognitioni ja elämänintoni takaisin? Kykenenkö muuttamaan omilleni, saanko enää ikinä oppia mitään uutta? Tuntui siltä, että elämäni oli ohi ennen kuin se ehti edes alkaa. Epäreilua. Päässäni soi koko vuoden: ”miten sulle kävi näin”. En pystynyt hyväksymään tilannettani.
Arki oli selviytymistä päivästä toiseen. Koko vuoden taistelin päässäni itseäni vastaan. Kuinka ironista. Olin elämäni huonoimmassa jamassa, ja siitä huolimatta en osannut olla lisäämättä omaan kärsimykseeni jatkuvalla piiskaamisella ja itsekritiikillä. Itsemyötätunto oli minulle täysin vieras käsite. Kykenin antamaan itselleni anteeksi loppuun palamisen vasta syyskuussa, vuoden ja kaksi kuukautta myöhemmin siitä, kun aloitin palautumisprosessini. Hauskinta tässä on se, että sen jälkeen aloin kritisoimaan itseäni siitä, miten minulla meni noin pitkään tajuta, etten jatkuvalla yliajattelulla pysty palaamaan menneisyyteen ja muuttamaan asioita. Naurahdin vain ja sanoin itselleni, että nyt riitti. On armon aika.
Koen vihdoin, puolentoista vuoden jälkeen, olevani palautunut siihen pisteeseen, että elämä alkaa pikkuhiljaa tuntua taas normaalilta. Nukun öisin, mistä olen kiitollinen. En kärsi enää darrasta, sillä lopetin juomisen. Pystyn ajattelemaan taas kirkkaasti ja rationaalisesti sekä olemaan ihmisten ympärillä ja keskustelemaan heidän kanssaan niinkin arkisista asioista kuin ”mitä sulle kuuluu”. En enää suorita armottomasti, vaan kaasutellessa osaan myös jarruttaa ja suoda itselleni levon.
Vihasin, kun ihmiset sanoivat minulle, että ”tämä kokemus tulee kasvattamaan sinua tosi paljon”. Mietin vain, että miksi ihmisen pitää kärsiä viimeiseen niittiin asti, kun joku olisi voinut sanoa nämä asiat minulle aiemmin, ja olisin sen kautta voinut kasvaa ihmisenä. Todennäköisesti en olisi ottanut neuvosta vaariin. Kuitenkin olen kiitollinen kokemuksestani. Opin suhtautumaan kärsimykseen aivan uudella tavalla. Koen sen olevan jotain kaunista – se on inhimillisin tunne, mitä ihminen voi rakkauden ohella tuntea. Mitä syvemmälle tuska pistää, sitä syvemmällä tasolla pystyy arvostamaan elämää ja ymmärtämään muita, jotka kokevat vaikeita hetkiä elämässään.
Leija. Siitä huolimatta kannattaa oppia muiden kommelluksista. Elämä on monikertaisesti nautinnollisempaa, kun on energiaa ja intoa. Siksi haluan kertoa teille, rakkaat kuntalaiset, Maestron palautumis & jaksamisen vinkit sekä omia varoitusmerkkejäni, joista huomaan olevani levon tarpeessa. (Nämä eivät ole lääkärin ohjeita, vaan omassa elämässäni opittuja asioita.)
Palautumisen & jaksamisen vinkit:
Perusasiat: liikunta, uni, ruoka. Elintärkeitä. Menkää nukkumaan jo ennen puoltayötä – itse huomaan selkeän eron palautumisessani, kun teen niin.
Päiväunet / tauot: teen joka päivä niin, että laitan puhelimeen herätyksen tunnin päähän ja vain makaan ja annan kehon rentoutua. Vahva suositus.
En tee mitään-päivät. Pyrin siihen, että mulla olisi yksi päivä viikossa, kun en vaadi itseltäni mitään. En nosta edes sukkaa lattialta, jos ei huvita. Tärkeintä on se, etten rankaise itseäni tekemättömyydestä, vaan suon itselleni päiväksi vapautuksen kaikista vastuista.
Vapaa-ajan ja työajan erottaminen: auttaa pääsemään irti suorittamisesta ja olemaan läsnä nykyhetkessä. Mahdollistaa myös levon silloin, kun on sen aika.
Istu, laita puhelin pois ja tylsisty. Tämä on aivan mahtavaa ja asia, jota yritän lisätä myös omaan arkeen.
Aikataulutus ja to-do-listin käyttö. Ei tarvitse jatkuvasti pohtia omia ongelmia, kun ne on kätkössä listatussa muodossa . Muistakaa kuitenkin tehdä listatut asiat, jotta niiden tekemättömyys ei stressaisi.
Yliajattele hyvin. Mitä jos kaikki kääntyykin voiton puolelle? Mitä jos pahin pelkosi ei käykkään toteen.
Ota chillisti. Elämä ei loppujen lopuksi ole niin vakavaa. Tanssi välillä kävellessäsi suojatien yli.
Varoitusmerkit omassa elämässä, että aika lataa akkuja:
Lihasjäykkyys / jumit – merkki univajeesta.
Kognitiiviset ongelmat.
Mielialan alentuminen ja helppo ärsyyntyminen.
Keskustelut tuntuvat puuduttavilta.
Jaksaminen alhaalla.
Suussa paha maku / hengitys haisee.
Univaikeudet.
Sydämentykytys.
Vaikeus nukahtaa / ajatus hyrrää iltaisin.
Näillä pärjää alkuun, mutta jokainen ihminen on oma yksilönsä ja jokaisella keho reagoi eri tavalla stressiin. Muistakaa kuunnella omaa kehoanne ja jaksamistanne, etenkin nyt vapun aikaan, ja opetelkaa itse huomaamaan varoitusmerkkinne, kun jaksaminen alkaa loppua. Älkää myöskään rankaisko itseänne siitä, jos koette uupumuksen oireita – se on kehon ja mielen luonnollinen tapa varoittaa, että nyt on hidastettava. Varoitusmerkkejä kannattaa kuunnella ennen kuin on koko koneisto tiltissä . Ja muistakaa: tapahtui mitä tahansa, siitä selviää. Usko omaan palautumiseen on tärkeämpää kuin mikään muu. Voin kokemuksesta sen sanoa.
Jos koet nyt jo uupumusta, minulle voi tulla juttelemaan milloin vain ja missä vain asiasta. Tahdon auttaa – koen sen tärkeäksi! Voi muutenkin tulla juttelemaan ihan vaikka omista kuulumisista.
Nauttikaa vapusta ja muistakaa levätä!
Ps. Suokaa myös Parkin naapureille lepo ja muistakaa kello 22 jälkeen olla hiljaa Parkinkadulla liikkuessa.
Maaliskuu on jo hyvässä vauhdissa, mikä tarkoittaa sitä, että yksi neljäsosa vuodesta on jo taklattu. Ajattelinkin, että nyt olisi hyvä hetki kertoa hieman omia kuulumisiani ja avata, mitä kaikkea alkuvuoteeni on kuulunut!
Vuosi käynnistyi heti tammikuun alussa sääntömääräisellä järjestäytymiskokouksella, jossa muun muassa vahvistettiin toimintasuunnitelman sektorit ja sivusektorit alkaneelle vuodelle. Sen lisäksi aloitin starttikeskustelut pöytäkunnan kanssa. Ideana oli päästä heti vuoden alussa vaihtamaan ajatuksia kahdenkeskisesti ja keskustelemaan tulevasta vuodesta sekä esimerkiksi molemminpuolisia odotuksista siihen liittyen.
Ensimmäisellä viikolla osallistuin myös Suomen Ekonomien järjestämään puheenjohtajaverkostojen tapaamiseen. Siellä pääsimme muiden kylterihallitusten puheenjohtajien kanssa tapaamaan toisiamme sekä keskustelemaan tulevan vuoden teemoista. Samalla tapasimme paikallisyhdistysten puheenjohtajia sekä Suomen Ekonomien hallitusta ja toimiston väkeä. Erityisesti muiden kylteripuheenjohtajien kanssa olemme jo alkuvuoden aikana lähentyneet paljon, mikä on ollut todella antoisaa ja mukavaa.
Tammikuuhun mahtui myös paljon muuta. Vietimme hallitushengailuja tärkeiden turkulaisten sidosryhmien, kuten Merkantila Klubbenin, Lexin ja TLKS:n kanssa, osallistuimme Kylteripäiville, koulutimme uudet toimijat Turun KY:n toimintaan sekä siivosimme toimiston viime vuosien jäljiltä. Onkin ollut ihanaa työskennellä toimistolla sen jälkeen, kun vanhat pölyt ja romut saatiin pois! Tammikuussa pääsin myös puheenjohtajana pitämään Turun KY:n tervehdyksen maistereiden valmistujaisissa.
Myös helmikuu oli tapahtumantäyteinen. Olin edustamassa TuKYä sekä Preemion että KY:n vuosijuhlilla, ja kuukautta tähditti tietenkin Pikkulaskiainen sekä sen jälkeinen Parkin Sillis. Tässä kohtaa täytyy myös todeta, että kahden jaostovuoden jälkeen tapahtumissa käyminen alumnina tai muuten vain osallistujan roolissa on ollut todella mukava kokemus. Iso kiitos siis ihan jokaiselle, joka osallistuu tapahtumien järjestämiseen, oli rooli sitten nakkina, aktiivina, tiimiläisenä, jaostolaisena tai osallistujana!
Edustus- ja hupitapahtumien lisäksi kalenteriani on täyttänyt laaja kirjo erilaisia kokouksia. Alkuvuoden aikana olen kokoustanut muun muassa viikoittain pääsektorin ja hallituksen kanssa, osallistunut kylteripuheenjohtajaverkoston, Turun Seudun Ekonomien, TuKY Tapahtumat Oy:n, Taloustoimikunnan ja TSE-listan kokouksiin sekä tavannut dekaanistoa ja muuta koulun henkilökuntaa. Lisäksi olen osallistunut erilaisiin tilaisuuksiin, kuten Turun yliopiston International Counciliin yhdessä kansainvälisten asioiden vastaavan kanssa. Näiden lisäksi olen tavannut paljon pöytäkunnan jäseniä pienemmissä porukoissa, kun olemme suunnitelleet uusia kuvioita tai pohtineet ajankohtaisia haasteita.
Koko alkuvuotta on vaikea tiivistää yhteen blogiin, mutta sanotaan näin: upea alkuvuosi on ollut! Jokainen päivä saa odottamaan seuraavaa vähintään yhtä paljon. Vaikka alkuvuosi onkin ollut aika hektinen, on väliin mahtunut myös muuta, kuten perheen ja koulun ulkopuolisten ystävien tapaamista sekä tietysti työnhakua 😀 Lisäksi yksi alkuvuoden top-jutuista on ollut tennistunnit, jotka aloitin!
Siinä tiivistettynä alkuvuoteni. Toivottavasti tämän blogin myötä saitte hieman aikaisempaa selkeämmän kuvan myös siitä, mitä kaikkea puheenjohtajan arkeen kuuluu. Tulkaa jatkossakin rohkeasti juttelemaan missä vain ja mistä vain, oli aiheena sitten TuKY-jutut tai ihan muut asiat!
Monella tuntuu olevan tällä hetkellä stressi päällä. Mielen päällä pyörivät tenttikiireet, kesätyöpaikasta stressaaminen, kenties rakkauskuviot sekä tietenkin tutorhaku, tuo joka keväinen pupujen murheenkryyni, joka aiheuttaa myös kaikista nuorimmille harmaita hiuksia.
Meillä varsinkin kotimaisten opiskelijoiden tutorointi on äärimmäisen suosittua. Hakijoita on melkein tuplasti enemmän, kun vapaita paikkoja ja meidän rakas sosiaalipoliittinen vastaava uhraa elämästään useamman viikon löytääkseen eroja hakijoiden väliltä, jotta tehtävään valittaisiin ne kaikista parhaimmat vaihtoehdot.
Kotimaisten opiskelijoiden tutorointi on siitä erikoista, ettei se pahemmin vaadi minkäänlaista markkinointia. Kaikki tutoreiksi pyrkivät ovat yleensä nähneet itse millaisesta hommasta on kyse ja useat heistä päättävätkin jo orientaatioviikon aikana, että hekin aikovat joskus olla kyseisessä luottamustehtävässä opastamassa tulevia pupuja yliopistoelämän saloihin.
Vaihtaritutorointi ei valitettavasti markkinoi itse itseään, vaan tutorien rekrytointi on suuren työn takana joka vuosi. Monelle tutoroinnin sisältö on suuri kysymysmerkki, ja useat luulevatkin sen vaativan täydellistä englannin kielen taitoa, joka on muuten tarua.
Valitettavasti vaihtaritutoroinnin suosio on junnannut paikallaan jo useamman vuoden. Itse olen nyt melkein 15 kuukauden ajan yrittänyt saada sen suosiota kasvatettua. Kevään osalta tämä onnistui kohtalaisen hyvin, sillä tutorointia mainostettiin varsinkin ensimmäisen vuoden opiskelijoille, jotka halusivat syksyllä kotimaisten opiskelijoiden tutoreiksi ja koska aiemmasta tutorointikokemuksesta saa lisäpisteitä, niin useat päätyivätkin hakemaan vaihtaritutoreiksi.
Syksyn osalta suosion kasvattaminen tuottaa edelleen ongelmia. Vaihtaritutorointi ei ole suoraan kauppakorkeakoulun alla, kuten kotimaisten opiskelijoiden tutorointi, jonka vuoksi tutorointiin on hankalampi vaikuttaa meidän osaltamme. Yritin neuvotella yliopiston kv-toimiston kanssa vaihtaritutoroinnin hakuajan pidentämisestä täksi kevääksi. Tällöin olisimme saaneet mahdollistettua sen, että kotimaisesta tutoroinnista pudonneet olisivat päässeet halutessaan edes vaihtaritutoreiksi. Valitettavasti lopulta tämäkään ei onnistunut byrokraattisista syistä.
Uskon itse, että vaihtaritutoroinnilla olisi mahdollisuus olla houkutteleva vaihtoehto kotimaiselle tutoroinnille, kunhan vain vaihto-opiskelijoiden näkyvyys TuKYn sisällä kasvaisi. Valitettavasti vaihtareita on hankala patistaa osallistumaan meidän toimintaamme ilman aktiivisia tutoreita. Yleistä onkin, että he päätyvät lopulta viettämään aikaa pelkästään muiden vaihtarien kanssa ja päätyvät ns. ”vaihtarikuplaan”, tuohon kv-vastaavan pahimpaan viholliseen.
Kuinka tällaisen vaihtarikuplan sitten voisi murtaa? Tärkeintä olisi rohkaista vaihtareita osallistumaan tapahtumiimme, sekä saada tapahtumistamme vaihtariystävällisempiä. Itse koen heidän tutoreillaan olevan todella merkittävä rooli siinä, kuinka he pääsevät osaksi meidän yhteisöämme. Pelkästään se, että tutor suosittelee osallistumaan tapahtumaan, saa uuden opiskelijan todennäköisesti osallistumaan tapahtumaan eli palaamme taas tähän lähtökuoppaan.
Työtä on siis vielä täksi vuodeksi paljon edessä. Toivottavasti syksyllä saisin vaihtareita osallistumaan tapahtumiimme entistä aktiivisemmin, jotta heidän näkyvyytensä järjestössämme kasvaisi ja kenties muutama teistä päättäisi hakea heidän tutoreikseen edes jossain vaiheessa opintoja. Siihen saakka, tai ainakin tämän vuoden loppuun saakka, hoitelen osaa tehtävistä, jotka kuuluisivat heidän tutoreilleen
Nyt karkaan tekemään alkavan viikon tapahtumakoostetta Tukyeventsiä varten, joten heikunkeikun!
