Suorittamisesta elämiseen
Jokaisella ihmisellä on oma jaksamisen patteri, joka tarvitsee latausta. Vaikka opiskelijaelämä tuntuu hauskalta, vapaalta ja vastuuttoman rennolta, on se silti paljon muutakin. Lukematon määrä tenttejä, pitkiä luentoja sekä opiskelijariehan ympäröimää univajetta ja ”dagen efter” -jälkimainingeista selviytymistä. Tiettyyn pisteeseen jaksaa tahdonvoimalla, mutta jossain vaiheessa täysin terveelläkin ihmisellä tulee oma rajansa vastaan.
Sairastuin burnoutiin itse kesällä 2024. Tai ainakin silloin viimeistään tajusin, että nyt on menty liian pitkälle. En silloin vielä opiskellut, mutta elämäni oli ollut jo pitkään sitä ennen täynnä suorittamista vailla lepoa. Lukion kirjoitukset, pääsykokeisiin pänttääminen ja vuoden mittainen asepalvelus johtajakoulutuksen kera. Lomaviikonloput vietin usein kavereiden kanssa erilaisissa riennoissa, mikä ei edesauttanut tilannettani ollenkaan. Keväällä alkoivat oireet: uniongelmat, muistiongelmat, keskittymisen vaikeudet sekä mielialan lasku aiemmasta suorittamisen nautinnosta. Kaikki varoitusmerkit olivat silmieni edessä, mutta en osannut reagoida niihin tarpeeksi ajoissa.
Suorittajapersoonani ja pitkällä aikavälillä stressin voimalla palanut pomminlanka johtivat lopulta siihen, että räjähdin. Kärsin samaan aikaan ylikunnosta kovan fyysisen kuorman ja vajaan palautumisen takia. Pahimmillaan menetin yöuneni, jos edes kävelin alakerrasta yläkertaan portaita pitkin. Tämän seurauksena elämäni supistui oman huoneen neljän seinän sisään.
Päädyin pisteeseen, joka halvaannutti minut. Kadotin itseni ja persoonani. Todellisuuteni muuttui loputtoman pitkiltä tuntuviksi päiviksi ja unettomiksi öiksi. Nautinto muuttui kärsimykseksi ja itsekritiikiksi – miten sä pystyit tekemään itsellesi näin? Miksi minä? Selviänkö tästä koskaan? Palaako kognitioni ja elämänintoni takaisin? Kykenenkö muuttamaan omilleni, saanko enää ikinä oppia mitään uutta? Tuntui siltä, että elämäni oli ohi ennen kuin se ehti edes alkaa. Epäreilua. Päässäni soi koko vuoden: ”miten sulle kävi näin”. En pystynyt hyväksymään tilannettani.
Arki oli selviytymistä päivästä toiseen. Koko vuoden taistelin päässäni itseäni vastaan. Kuinka ironista. Olin elämäni huonoimmassa jamassa, ja siitä huolimatta en osannut olla lisäämättä omaan kärsimykseeni jatkuvalla piiskaamisella ja itsekritiikillä. Itsemyötätunto oli minulle täysin vieras käsite. Kykenin antamaan itselleni anteeksi loppuun palamisen vasta syyskuussa, vuoden ja kaksi kuukautta myöhemmin siitä, kun aloitin palautumisprosessini. Hauskinta tässä on se, että sen jälkeen aloin kritisoimaan itseäni siitä, miten minulla meni noin pitkään tajuta, etten jatkuvalla yliajattelulla pysty palaamaan menneisyyteen ja muuttamaan asioita. Naurahdin vain ja sanoin itselleni, että nyt riitti. On armon aika.
Koen vihdoin, puolentoista vuoden jälkeen, olevani palautunut siihen pisteeseen, että elämä alkaa pikkuhiljaa tuntua taas normaalilta. Nukun öisin, mistä olen kiitollinen. En kärsi enää darrasta, sillä lopetin juomisen. Pystyn ajattelemaan taas kirkkaasti ja rationaalisesti sekä olemaan ihmisten ympärillä ja keskustelemaan heidän kanssaan niinkin arkisista asioista kuin ”mitä sulle kuuluu”. En enää suorita armottomasti, vaan kaasutellessa osaan myös jarruttaa ja suoda itselleni levon.
Vihasin, kun ihmiset sanoivat minulle, että ”tämä kokemus tulee kasvattamaan sinua tosi paljon”. Mietin vain, että miksi ihmisen pitää kärsiä viimeiseen niittiin asti, kun joku olisi voinut sanoa nämä asiat minulle aiemmin, ja olisin sen kautta voinut kasvaa ihmisenä. Todennäköisesti en olisi ottanut neuvosta vaariin. Kuitenkin olen kiitollinen kokemuksestani. Opin suhtautumaan kärsimykseen aivan uudella tavalla. Koen sen olevan jotain kaunista – se on inhimillisin tunne, mitä ihminen voi rakkauden ohella tuntea. Mitä syvemmälle tuska pistää, sitä syvemmällä tasolla pystyy arvostamaan elämää ja ymmärtämään muita, jotka kokevat vaikeita hetkiä elämässään.
Leija. Siitä huolimatta kannattaa oppia muiden kommelluksista. Elämä on monikertaisesti nautinnollisempaa, kun on energiaa ja intoa. Siksi haluan kertoa teille, rakkaat kuntalaiset, Maestron palautumis & jaksamisen vinkit sekä omia varoitusmerkkejäni, joista huomaan olevani levon tarpeessa. (Nämä eivät ole lääkärin ohjeita, vaan omassa elämässäni opittuja asioita.)
Palautumisen & jaksamisen vinkit:
- Perusasiat: liikunta, uni, ruoka. Elintärkeitä. Menkää nukkumaan jo ennen puoltayötä – itse huomaan selkeän eron palautumisessani, kun teen niin.
- Päiväunet / tauot: teen joka päivä niin, että laitan puhelimeen herätyksen tunnin päähän ja vain makaan ja annan kehon rentoutua. Vahva suositus.
- En tee mitään-päivät. Pyrin siihen, että mulla olisi yksi päivä viikossa, kun en vaadi itseltäni mitään. En nosta edes sukkaa lattialta, jos ei huvita. Tärkeintä on se, etten rankaise itseäni tekemättömyydestä, vaan suon itselleni päiväksi vapautuksen kaikista vastuista.
- Vapaa-ajan ja työajan erottaminen: auttaa pääsemään irti suorittamisesta ja olemaan läsnä nykyhetkessä. Mahdollistaa myös levon silloin, kun on sen aika.
- Istu, laita puhelin pois ja tylsisty. Tämä on aivan mahtavaa ja asia, jota yritän lisätä myös omaan arkeen.
- Aikataulutus ja to-do-listin käyttö. Ei tarvitse jatkuvasti pohtia omia ongelmia, kun ne on kätkössä listatussa muodossa . Muistakaa kuitenkin tehdä listatut asiat, jotta niiden tekemättömyys ei stressaisi.
- Yliajattele hyvin. Mitä jos kaikki kääntyykin voiton puolelle? Mitä jos pahin pelkosi ei käykkään toteen.
- Ota chillisti. Elämä ei loppujen lopuksi ole niin vakavaa. Tanssi välillä kävellessäsi suojatien yli.
Varoitusmerkit omassa elämässä, että aika lataa akkuja:
- Lihasjäykkyys / jumit – merkki univajeesta.
- Kognitiiviset ongelmat.
- Mielialan alentuminen ja helppo ärsyyntyminen.
- Keskustelut tuntuvat puuduttavilta.
- Jaksaminen alhaalla.
- Suussa paha maku / hengitys haisee.
- Univaikeudet.
- Sydämentykytys.
- Vaikeus nukahtaa / ajatus hyrrää iltaisin.
Näillä pärjää alkuun, mutta jokainen ihminen on oma yksilönsä ja jokaisella keho reagoi eri tavalla stressiin. Muistakaa kuunnella omaa kehoanne ja jaksamistanne, etenkin nyt vapun aikaan, ja opetelkaa itse huomaamaan varoitusmerkkinne, kun jaksaminen alkaa loppua. Älkää myöskään rankaisko itseänne siitä, jos koette uupumuksen oireita – se on kehon ja mielen luonnollinen tapa varoittaa, että nyt on hidastettava. Varoitusmerkkejä kannattaa kuunnella ennen kuin on koko koneisto tiltissä . Ja muistakaa: tapahtui mitä tahansa, siitä selviää. Usko omaan palautumiseen on tärkeämpää kuin mikään muu. Voin kokemuksesta sen sanoa.
Jos koet nyt jo uupumusta, minulle voi tulla juttelemaan milloin vain ja missä vain asiasta. Tahdon auttaa – koen sen tärkeäksi! Voi muutenkin tulla juttelemaan ihan vaikka omista kuulumisista.
Nauttikaa vapusta ja muistakaa levätä!
Ps. Suokaa myös Parkin naapureille lepo ja muistakaa kello 22 jälkeen olla hiljaa Parkinkadulla liikkuessa.
Terveisin,
Oskar Mäkelä
Kuntamestari
