Yup that’s me. You’re probably wondering how I ended up in this situation.
Mun on tosi vaikeata kuvitella, että ekan illan bileissä oltiin baarissa aamuviiteen ja nyt on oltu ilman fyysisiä tapahtumia joulukuusta asti. Vielä viime vuonna, kun minut valittiin hallituksen varapuheenjohtajaksi, olisin voinut vaikka vannoa, että vappu tulisi tapahtumaan normaalisti enkä myöskään ollut ainoa henkilö, joka näin ajatteli. Olen todella sinisilmäinen (en kirjaimellisesti) ihminen ja yritän aina uskoa hyvään lopputulokseen, vaikka se ei ole millään tavalla rationaalista. Isona esimerkkinä toimii tämä alkukevät, koska tosi pitkään olin sitä mieltä joulukuun rajoituksien lähtevän pois alkuvuodesta, mutta eihän tätä koskaan tapahtunut vaan tämän vastakohta tapahtui. Tämä ajoi minut ja hallituksen sellaiseen outoon välitilaan, sillä ei voitu katsoa testamentista apua miten toimia tässä tilanteessa. On ollut kyllä yksi kummallinen vuosi ja vielä sellainen mitä me kaikki tullaan muistelemaan (hyvällä tai pahalla) sitten joskus vanhainkodissa. Isovanhemmilla on yleensä tapana kertoa tarinoita, kuinka heillä oli vaikeampi nuoruus verrattuna meidän nuoruuteemme. Vastaavasti meillä on nyt tarinoita pandemian vaikutuksista opiskelijaelämään, mitä jakaa tuleville sukupolville.
Pikkuhiljaa tämä lukuvuosi alkaa olemaan taputeltu vaille tenttejä ja erikoinen kouluvuosi alkaa olemaan lopussa. Mites me olemme päätyneet tähän? Käydään lyhyt recap menneestä vuodesta minun näkökulmastani. (Kevään viimeinen TuKY-blogi niin käydään pieni yhteenveto menneestä lukuvuodesta muhistwistillä.)
Syksy
Syksy oli outo väliaika, koska kesän jäljiltä pandemia oli jäänyt taka-alalle ja alkoi tuntumaan ”normaalilta”. Pääsi taas näkemään koulukavereita pitkän ajan jälkeen ympäri kaupunkia ja fiilis oli ylhäällä sekä tekemistä riitti. Yleisesti ottaen itselleni jäi hyvä fiilis viime vuoden syksystä huolimatta vallitsevasta tilanteesta, koska silloin oli vielä mahdollisuuksia tehdä hauskoja asioita rajoitukset huomioiden. Oli kiva nähdä muita kuntalaisia lenkeillä tai paikallisissa ravintoloissa. Aika äkillisesti tuli tähän stoppi.
Kevät
Kulunut kevät on varmasti ollut jokaiselle opiskelijalle hankala. Kaamoksen lisäämä alakuloisuus yhdistettynä siihen, että on neljän seinän sisällä ei ole kenenkään mielenterveydelle hyväksi. Opinnot menevät huonosti, koska yksinkertaisesti ei vaan kiinnosta. Pahin ajankohta itselleni oli silloin kun sosiaalisessa mediassa puhuttiin jatkuvasti ulkona liikkumisrajoituksista. Jotenkin tämä tuntui viimeiseltä iskulta, joka saisi minut hajoamaan täysin. Onneksi tätä ei tullut ja nyt ravintolat sekä myös terassit ovat auki (aukioloajat kummallisia, mutta parempi kun ei mitään).
Jokainen meistä voi nyt taputtaa itseään selkään, sillä olemme selvinneet tästä hankalasta keväästä. Kesä on nurkan takana ja pian pääsee lomailemaan opinnoista. Kuten alussa mainitsin, olen optimisti ja toivon myös sen, että syksy olisi mahdollisimman normaali. Kuka muistaa heittäneen läppää viime vuoden puolella kun ensimmäiset rokotteet saapuivat Suomeen? ”Haha me saadaan varmaan rokotteet joskus kesäloman alussa” Meitsi on ainakin tähän syyllinen eikä näin tapahtunut.
Tästä huolimatta toivotan teille kaikille hyvää kesälomaa sekä myös tsempit teille, joilla alkaa työt tänään (allekirjoittaneella on myös tänään ensimmäinen työpäivä) ja palataan asiaan taas syssymmällä!
Voisi kaiketi sanoa, että kulunut vuosi on ollut pitkä. Parkkihiki ja Monttubileet ovat osalle meistä kaukainen muisto, osalle taas täysin urbaanilegendaa. Oli miten oli, valtaosa meistä varmasti haluaisi elävöittää muistoja ja legendoja niin pian kuin mahdollista, allekirjoittanut mukaan lukien. Näyttää siltä, että aika todellakin kultaa muistot.
Vielä täytyy kuitenkin odottaa. Tai ehkä pitäisi sanoa ”vielä täytyy vähän jaksaa”. Olisin halunnut tuottaa tänä keväänä Suomen suurimman ja kauneimman opiskelijavapun, mutta rehellisesti sanottuna en missään vaiheessa pitänyt sitä kovinkaan mahdollisena, raivorealisti kun olen. Mutta maailmanlaajuisesta pandemiasta, rajoituksista ja valtionjohdon empatia(ttomuude)sta huolimatta vappu on täällä taas. Ei ehkä suurempana ja kauniimpana kuin koskaan, mutta ainakin lähellä kotisohvaa.
Olen ehtinyt Turun KY:ssä tekemään yhtä ja toista ja kokemuksesta tiedän, että tapahtumien tuottaminen ei aina ole vain helppoa ja kivaa. Etätapahtumien tuottaminen on sitä vieläkin vähemmän. Siksi on suorastaan uskomatonta, että meillä on tänä vuonna kaiken kaikkiaan 10 erilaista vapputapahtumaa, paljon enemmän kuin uskalsin toivoa. Siispä nöyrimmät kiitokset kaikille teille, jotka olette olleet ideoimassa ja toteuttamassa vuoden 2021 etävappua. Ei voi kuin hattua nostaa, oma roolini tässä kaikessa on ollut häviävän pieni. Ja suuret kiitokset myös kaikille tapahtumiin osallistuville, teidän ansiostanne vaivannäkö ei ole ollut turhaa.
Turun KY:n vappu on kahteen otteeseen antanut minulle unohtumattomia kokemuksia ja tarinoita, joita ei vain voi keksiä. Vapun aika on ainutlaatuista, ja uskon ja toivon koko sydämestäni, että ensi vuonna pääsemme jälleen kunnioittamaan perinteitä ja luomaan upouusia spektaakkeleita. Tässä kohtaa jopa raivorealisti näkee jo valoa tunnelin päässä.
Olen kovin kiitollinen siitä, että olen opiskeluaikanani saanut olla nauttimassa juuri Turun KY:n vapusta, niin osallistujan kuin järjestäjän roolissa. Molemmat roolit ottavat paljon ja antavat enemmän. Voin siis taata kahdelle uusimmalle vuosikurssille, että teillä on edessä jotain, mitä todella kannattaa odottaa. Muuan entistä vapputuottajaa ja Turun KY:n puheenjohtajaa vuosimallia 2017 lainatakseni: ”Vappu ei ole ajanjakso, se on mielentila, ja siitä syystä vappu ei lopu koskaan”. Oikein hyvää vappua siis teille kaikille, toivon että mahdollisimman moni viettää sitä haalarit jalassa ja lakki päässä.
Olette varmaan kaikki kerenneet huomata, että kuntosalit ja muut sisäliikuntapaikat ovat olleet jo hetken kiinni koronaviruksen takia. No tämähän ei kuitenkaan ole ensimmäinen kerta näin poikkeusoloissa, kun joudumme luopumaan rakkaista arjen liikuntarutiineistamme. Voisikin luulla, että olisimme jo aivan tottuneita tällaiseen tilanteeseen ja vaihtoehtoiset liikuntamuodot olisivatkin jo viime vuodelta testattuina. Minusta kuitenkin tuntuu, että motivaatio näiden vaihtoehtoisten urheilumuotojen kokeilemiseen on yhä pienempi kuin ennen. Ehkä mukana saattaa olla pientä koronaväsymystä eikä urheilu ylipäätään kevätkiireen keskellä inspiroi. Tämä toki huolettaa minua näin liikuntavastaavana, kun emme KY-Sportinkaan kanssa pääse ylläpitämään kuntalaisten viikoittaisia urheilumahdollisuuksia. Niinpä haluan nyt motivoida ja innostaa teitä kaikkia kuntalaisia lähtemään ulos urheilemaan. Voin luvata teille, että sillä on tosiaan piristäviä vaikutuksia! 😀
Keräsinkin teille viisi vinkkiä ensi viikon sporttailuun:
1. Samppiksen portaat toimivat täydellisesti, jos haluat nopean tehotreenin näppärästi luentojen välissä.
Suositus: 1. Hölkkää lämmittelyksi ensin portaille 2. Juokse portaat 2 kertaa alhaalta ylös 3. Hyppele kyykkyhypyin portaita ylös (3 x 15 porrasta) 4. Tee askelkyykkyjä ylös portaita (3 x 10 porrasta per jalka) 5. Juokse vielä 2 kertaa portaat alhaalta ylös 6. Hölkkää loppuverryttelyksi vielä kotiin
2. Parkin lenkki on paras vaihtoehto, jos haluat treenata kisakuntoasi ensi syksyn lenkkejä varten.
Suositus: Laita korville Spotifysta 80s Workout playlist tai lemppari äänikirjasi tuomaan extra energiaa juoksemiseen. Tai ota kaverisi mukaan ja vaihda kätevästi viikon kuulumiset lenkkeilyn lomassa.
3. Urheilupuiston koriskenttä on oikea paikka, jos haluat päästää sisäisen koripalloilijasi todella esiin.
Suositus: 1. Kerää pieni kaveriporukka kasaan. Ottakaa kaikki pelipaidat mukaan ja järjestäkää leikkimielinen kisa. 2. Suuntaa kentälle yksin ja laita 50 Cent soimaan täysille ja treenaa heittokätesi kuntoon.
4. Puolalanpuisto toimii paremmin kuin hyvin paikkana tehokkaalle kumpparitreenille.
Suositus: Super jalkatreenin saat aikaan Hanna Öbergin kotitreenin avulla. Suuntaa itsesi Puolalan puistoon ja laita YouTubesta pyörimään Hannan video: https://www.youtube.com/watch?v=SXn_jClJ8-I&t=402s . Tarvitset vain kumpparin sekä puhelimesi mukaan.
Suositus: Lenkin jälkeen heitä vihdoin talviturkkisi, näin juuri ennen vappua, Ruissalon idyllisissä maisemissa.
Nyt haastankin teidät kaikki kokeilemaan edes kolmea näistä edellä mainituista urheilumuodoista ensi viikon aikana. Urheilupaikkoja löytää vaikka mistä, jos vaan vähän käyttää mielikuvitusta. Onkin aika lähteä yksin tai kaverin kanssa ulos ihanaan kevät säähän vähän vetreyttämään opiskelusta kankeita lihaksia!
Kevät on täynnä pieniä onnea tuovia arkisia asioita. Rakastan sitä, kun valoa on iltaisin mielin määrin. Kun menee lenkille ensimmäistä kertaa kevyessä kuoritakissa ja jättää ehkä kaulahuivinkin kotiin. Kun huoletta kävelee kuivaa hiekkatietä pitkin kevätaurinko silmissä ja tuuli hiuksissa. Kun laittaa aurinkolasit päähän ja saa kaipaamansa itsetuntoboostin. Kun ihan ex-tempore pysähtyy jokirantaan jäätelölle. Kun saa vaihtaa autoon kesärenkaat ja tuntuu siltä, kuin suorastaan leijailisi moottoritien vasemmalla kaistalla. Olo on kevyt.
Näistä arjen pienistä ilonaiheista huolimatta kevät on monille hankalaa aikaa. Puhutaan paljon kevätväsymyksestä, joka aiheutuu valon äkillisestä lisääntymisestä. Oireita on normaalin uupumuksen lisäksi esimerkiksi yleisen aloitekyvyn heikkeneminen. Monet meistä painivat tavallisen kevätväsymyksen rinnalla nyt jo yli vuoden kestäneiden rajoitusten luoman lamaantumisen kanssa. Tämä kevät on ollut minullekin lievästi sanottuna raskas ja tuonut mukanaan riittämättömyyden tunteen, jota LinkedInin pöhinöivät kevätpostaukset eivät varsinaisesti ole auttaneet.
Minulla on valtavia haasteita saada mitään hyödyllistä aikaiseksi, kun päivillä ei ole minkäänlaista oikeaa sisältöä tai rytmiä. Toinen koronakevät yhdistettynä kandinkirjoitukseen ja krooniseen vitkasteluun on tuonut omat vaikeutensa ja herättänyt minussa uudenlaisia piirteitä, joita vihaan. Tuntuu, että saan tehtyä vain yhden produktiivisen asian päivässä ja sen jälkeen oman jaksamisen ja motivaation eteen nousee seinä vastaan. On sanomattakin selvää, että minulta loppuu pian päivät kesken, jos haluan sekä valmistua kandiksi että löytää vielä töitä tänä keväänä. Kaipaan aitoa tehokkuuden tunnetta, jonka itse olen yleensä saavuttanut vain muualla kuin kotona opiskellessani.
Opiskelun lisäksi riittämättömyyden tunnetta itsessäni on viljellyt kesätöiden saamisen hankaluus. Kymmenien tuloksettomien työhakemusten jälkeen alkaa väistämättä tuntea toivottomuutta. Hylkäämisen tunnelukko nousee pintaan viimeistään siinä vaiheessa, kun kahden hyvin menneen haastattelun jälkeen saa viestillä tiedon, että valinta on kohdistunut toiseen henkilöön. Usko omaan kompetenssiin katoaa aika tehokkaasti, kun töitä ei saa vaikka kuinka olisi osaava ja hyvä tyyppi, sillä joku toinen on aina taitavampi tai valovoimaisempi. Tuntuu lannistavalta, että opiskeluvuodet vierivät eteenpäin, mutta haastattelukutsujen saaminen vaan hankaloituu. Eikö sen pitäisi olla juuri niin päin, että mitä pidemmällä opinnot ovat, sitä enemmän ovia avautuu? Harmittaahan se, että tänä vuonna saldo etäisestikään kauppatieteisiin liittyvistä haastatteluista on kohdallani pyöreä nolla.
Kesätyöhakuun ja opiskeluun liittyvistä haasteista on vaikea avautua. Pieni ääni sisälläni sanoo, että tämän tekstin myötä saan kaikkien silmissä patalaiskan maineen, eikä kukaan tule koskaan palkkaamaan minua, nyt kun kaikki tietävät, ettei opiskeluni tai työnhakuni aina ole sujunut ongelmitta. Koen kuitenkin, että on tärkeää puhua näistäkin asioista, koska tiedän etten ole yksin. Jos kuka tahansa saa tästä kaipaamaansa vertaistukea, on tavoitteeni täytetty. En halua, että minä tai kukaan muukaan tuntee noloutta, huonoa omatuntoa tai alempiarvoisuutta siitä, että on yrittänyt, mutta epäonnistunut.
Mitään oikeita ratkaisuja näihin asioihin en ole itse keksinyt kuin, että hyväksyy tilanteen ja on itselleen armollisempi. Jonkinlaisten luovien työllistymismahdollisuuksien kehittely ei myöskään olisi pahitteeksi. Ja onneksi on luvassa jotain positiivistakin, nimittäin kesä. Viime vuodesta mallia ottaen huono kevät lupaa hyvää kesää, joten ensikesästä on siis varmasti tulossa aivan huippu. Minut voi löytää kirjoittelemasta kandia Kupittaanpuistosta, pelaamasta höntsälenttistä Urheilupuistosta ja jos ihan hulluiksi ryhdytään, niin korkkaan päärynäsaiderin jokirannassa. Ei oikeastaan kuulosta kauhean huonolta vaihtoehdolta sekään.
PS. Muistakaa vastata TuKYn mielenterveyskyselyyn. Jokaisen vastaus on tärkeä. <3
Havahduin viime viikolla siihen tosiasiaan, että minun pitäisi tulevan kevään aikana kyetä tuottamaan kaiken kaikkiaan noin 64 sivua tekstiä erilaisten palautusten, oppimispäiväkirjojen ja ryhmätöiden muodossa. Ajatus siitä, että yöpöydän laatikossa lojuva päiväkirjanikin tuntui odottavan pitkästä aikaa kuulumisiani ja muistutus siitä, että ”sulla on muuten ens viikolla blogivuoro” eivät auttaneet asiaa. Mieli tuntui ammottavan tyhjyyttään juuri silloin, kun siihen ei todellakaan olisi aikaa, ja kurssivalintojeni sijaan tunnuin kyseenalaistavan vain itseäni.
Onnekseni vielä ei ole kandin tai gradun kirjoittamisen aika, mutta enköhän kohtaa aikanaan vastaavanlaisia ajatuksia molempien parissa. Kenties joku muukin voi samaistua tunteisiini. Vaikkei tilanne kuulostaisikaan tutulta, niin täältä pesee ajatuksiani ”valkoisen paperin kammoon” (kääntyy muuten kankeasti suomeksi tämä termi) liittyen.
Valkoisen paperin kammolla tarkoitan tässä yhteydessä sitä tilannetta, kun uuden kirjoituksen aloittaminen tuntuu mahdottomalta tai liian kriittinen suhtautuminen omaan tuotokseen estää työn etenemistä. Huomaan usein varsinkin jälkimmäisessä tilanteessa turhautuvani nopeasti, mikäli jokin palautus tai teksti ei lähde heti rullaamaan toivomallani tavalla.
Tapani lähestyä kirjoittamista on oikeastaan aina perustunut tajunnanvirtatekniikkaan, jolloin lähestyn tekstiä ilman rakennetta ja murehdin sitä sitten jälkikäteen. Yliopistossa toimintamallini on kuitenkin osoittautunut haastavaksi, joten nykyään mieluiten hahmottelen ensin työn rakenteen ja kirjoitan sitten kunkin kappaleen tai osa-alueen tajunnanvirtatekniikalla omia aikojani. Tajunnanvirtatekniikka vie ainakin itseltäni tietynlaista painetta kirjoittamisesta pois, sillä en ole etukäteen määritellyt omia odotuksiani tuotokselle liian tarkasti.
Toinen toimiva lähestymistapa kirjoittamisen suhteen on itselleni ollut flow-tilan tavoittelu ja armollisuus tilanteissa, joissa en suunnitelmieni mukaan jaksakaan istahtaa koneen äärelle kirjoittamaan. Olenkin omaksunut ajatusmallin, jossa en suostu kirjoittamaan mitään, ellei juuri nyt oikeasti ole ihan pakko. Välillä sitten kuitenkin on ihan oikeasti pakko kirjoittaa juuri tässä, heti ja nyt– niihin tilanteisiin etsin vielä takuuvarmaa toimintamallia ”writer’s blockin” taklaamiseksi.
Viime aikoina olen törmännyt siihen, ettei ympärilläni ole enää entisen tavoin asioita, joista ammentaa inspiraatiota. Viettäessäni suurimman osan ajastani kotona tuntuu siltä, että mieltä on hankala pitää virkeänä niin, että sieltä saisi joskus puristettua jotain ulos (varsinkaan paperille). Hassuksi tavaksi minulle onkin muodostunut lähettää Whatsapp-ääniviestejä itselleni, jos joku hyvä ajatus livahtaakin mieleeni esimerkiksi liikkeellä ollessani tai televisiota katsoessani. Aloittaessani puhumaan ideaa ääneen seuraa ajatustyötä usein muitakin ajatuksia ja ideoita.
Voin siis hyvinkin suositella mietteiden tallentamista nauhoitteiden muodossa silloin, kun kirjottaminen tuntuu ylivoimaiselta ja tyhjä tai keskeneräinen dokumentti edessä ahdistaa. Vaikkei efekti ehkä ole täysin verrattavissa siihen, kun nopea pointti kaverille vierähtää minuuttien ääniviestiksi, niin kynnys lähteä höpöttelemään aiheen vierestä on matalampi. Yllätyksekseni tapa on tuottanut myös ihan kohtuullisia ideoita ja vauhdittanut aikaansaamista. Harmittaa myös huomattavasti vähemmän todeta aiemmin äänitetty idea huonoksi, kun deletoida kappaleittain tai sivuittain tekstiä, joka ei ihan tuntunutkaan riittävältä tai omalta.
Ilokseni voin nyt todeta, että to-do listallani on enää noin 63 sivua tuotettavaa tekstiä loppukeväälle. Toivottavasti ääniviestien lähettely itselleen auttaa myös jotain muuta lyhentämään omaa to-do listaansa – kannattaa ainakin kokeilla!
Tuntuu, että kouluhommiin hukkuu jo nyt, vaikka viimeinen periodi on vasta pärähtänyt käyntiin. Kalenteri täyttyy dediksistä ja päivän tunnit vuorottelevat kokousten, raporttien ja Zoom-luentojen välillä. Kun viimeinen etäluento päättyy neljältä, jatkuvat kouluhommat sängystä käsin vielä useamman tunnin ajan. Valitettavan usein päivä päättyy läppärin kiinni paiskaamiseen, kun tuntuu siltä, että pää räjähtää hetkenä minä hyvänsä.
On vaikea erottaa vapaa-aikaa koulu- tai työpäivästä, kun työskentely-ympäristö on sama kuin se ympäristö, missä olisi päivän päätteeksi tarkoitus rentoutua ja viettää omaa aikaa. Raja näiden kahden välillä hämärtyy, mikä tekee koulun käynnistä –ainakin omalla kohdallani– vielä astetta rankempaa. Päivät alkavat keskimääräisesti samoihin aikoihin, mutta päättyvät huomattavasti myöhemmin verrattuna edellisvuoteen, eikä samassa ajassa saa millään tehtyä yhtä tehokkaasti hommia kuin esimerkiksi Hiljastossa. Päivän päätteeksi sitä haluaa vain rentoutua ja laittaa aivot narikkaan. Silloin ei tee mieli uppoutua Hesarin uusimpiin artikkeleihin, lukea postiluukusta tipahtanutta Talouselämää tai tarkastella pörssin viimeisimpiä nytkähdyksiä. Tai ei ainakaan minun tee. Päinvastoin, silloin aivot suorastaan huutavat hömppää; jotain, minkä katsomisessa ei tarvitse keskittyä, pinnistellä tai oikeastaan edes ajatella. Kunhan vaan voi katsoa töllöttää.
Olen löytänyt kevyistä hömppäsarjoista pelastuksen stressaaviin hetkiin, jolloin tekee mieli vain käpertyä peiton sisään ja upota koristetyynyjen sekaan sohvan nurkkaan. Itsetuntoani kuitenkin nakertaa kommentit, joita saan, kun jään kiinni hömpän katsomisesta. Kuulen nimittäin aivan liian usein kommentteja kuten: ’’Sä oot liian fiksu kattomaan tollasta hömppää’’ tai ’’Etkai sä oikeesti kato tollasta roskaa’’. Katson, kiitos kysymästä.
Luonteeltani olen tyyni, mutta jostain syystä tällaiset kommentit saa otsavaltimoni pullistumaan. Mikä surullisinta, kuitenkin samanaikaisesti epäluulon ääni pääni sisällä saa minut kyseenalaistamaan omaa rentoutumistapaani; olenko yksinkertaisempi ihminen, koska käytän vapaa-aikaani kevyiden, informaatioköyhien sarjojen katsomiseen? Enkö hyödynnä aivojeni koko potentiaalia? Olenko nolo aikuisraakile, kun 22-vuotiaana olen tehnyt kestotilauksen Disney + -palveluun?
En. Hömpän katsominen (tai kuunteleminen) ei määrittele ketään. Ei missään nimessä. Siksi kenenkään ei pitäisi joutua häpeillä omaa tapaansa rentoutua, saatikka joutua perustelemaan sitä kenellekään toiselle. Ihmiset nimittäin latautuvat eri lailla, olen oppinut sen kantapään kautta; jotkut latautuvat viettäen aikaa kaverin kanssa, jotkut kuuntelemalla podcasteja lenkkeillessä ja jotkut katsomalla hömppää. Parasta on, että oman rentoutumistavan voi valita sen mukaan, mikä itselle missäkin tilanteessa sopii. Liputan jokaista yllä olevaa rentoutumistapaa, mutta harmittaa, että viimeisenä mainittu ei ole yhtä ’’yleisesti hyväksytty’’.
En suoraan sanoen ymmärrä, miksi hömpän katsominen leimataan typeräksi ajanvietteeksi? Tai miksi ajanvietteitä ylipäänsä arvotetaan ulkoisen annin kautta? Minun tai sinun hömpän katsominen ei ole keneltäkään muulta pois, mikäli oma pää vain vielä kestää ruudun tuijottamista. Ja jos ei kestä, niin onneksi on kuunteluvaihtoehtoja.
Minä ainakin jätän, ja tulen jatkossakin jättämään, aivoni hömppä-narikkaan kun koen sen tarpeelliseksi. Ehkä useamminkin. Suosittelen sinuakin tekemään niin, sikäli mikäli se tuntuu sinusta oikealta. Aina ei tarvitse suorittaa ja paahtaa menemään, varsinkaan vapaa-ajan ja latautumisen kustannuksella. Nyt jos koskaan on tärkeää pitää itsestä huolta ja olla itselle armollinen.
Fellow hömpän ystäville, tässä ovat tämänhetkiset suosikkini:
