Olette varmaan kaikki kerenneet huomata, että kuntosalit ja muut sisäliikuntapaikat ovat olleet jo hetken kiinni koronaviruksen takia. No tämähän ei kuitenkaan ole ensimmäinen kerta näin poikkeusoloissa, kun joudumme luopumaan rakkaista arjen liikuntarutiineistamme. Voisikin luulla, että olisimme jo aivan tottuneita tällaiseen tilanteeseen ja vaihtoehtoiset liikuntamuodot olisivatkin jo viime vuodelta testattuina. Minusta kuitenkin tuntuu, että motivaatio näiden vaihtoehtoisten urheilumuotojen kokeilemiseen on yhä pienempi kuin ennen. Ehkä mukana saattaa olla pientä koronaväsymystä eikä urheilu ylipäätään kevätkiireen keskellä inspiroi. Tämä toki huolettaa minua näin liikuntavastaavana, kun emme KY-Sportinkaan kanssa pääse ylläpitämään kuntalaisten viikoittaisia urheilumahdollisuuksia. Niinpä haluan nyt motivoida ja innostaa teitä kaikkia kuntalaisia lähtemään ulos urheilemaan. Voin luvata teille, että sillä on tosiaan piristäviä vaikutuksia! 😀
Keräsinkin teille viisi vinkkiä ensi viikon sporttailuun:
1. Samppiksen portaat toimivat täydellisesti, jos haluat nopean tehotreenin näppärästi luentojen välissä.
Suositus: 1. Hölkkää lämmittelyksi ensin portaille 2. Juokse portaat 2 kertaa alhaalta ylös 3. Hyppele kyykkyhypyin portaita ylös (3 x 15 porrasta) 4. Tee askelkyykkyjä ylös portaita (3 x 10 porrasta per jalka) 5. Juokse vielä 2 kertaa portaat alhaalta ylös 6. Hölkkää loppuverryttelyksi vielä kotiin
2. Parkin lenkki on paras vaihtoehto, jos haluat treenata kisakuntoasi ensi syksyn lenkkejä varten.
Suositus: Laita korville Spotifysta 80s Workout playlist tai lemppari äänikirjasi tuomaan extra energiaa juoksemiseen. Tai ota kaverisi mukaan ja vaihda kätevästi viikon kuulumiset lenkkeilyn lomassa.
3. Urheilupuiston koriskenttä on oikea paikka, jos haluat päästää sisäisen koripalloilijasi todella esiin.
Suositus: 1. Kerää pieni kaveriporukka kasaan. Ottakaa kaikki pelipaidat mukaan ja järjestäkää leikkimielinen kisa. 2. Suuntaa kentälle yksin ja laita 50 Cent soimaan täysille ja treenaa heittokätesi kuntoon.
4. Puolalanpuisto toimii paremmin kuin hyvin paikkana tehokkaalle kumpparitreenille.
Suositus: Super jalkatreenin saat aikaan Hanna Öbergin kotitreenin avulla. Suuntaa itsesi Puolalan puistoon ja laita YouTubesta pyörimään Hannan video: https://www.youtube.com/watch?v=SXn_jClJ8-I&t=402s . Tarvitset vain kumpparin sekä puhelimesi mukaan.
Suositus: Lenkin jälkeen heitä vihdoin talviturkkisi, näin juuri ennen vappua, Ruissalon idyllisissä maisemissa.
Nyt haastankin teidät kaikki kokeilemaan edes kolmea näistä edellä mainituista urheilumuodoista ensi viikon aikana. Urheilupaikkoja löytää vaikka mistä, jos vaan vähän käyttää mielikuvitusta. Onkin aika lähteä yksin tai kaverin kanssa ulos ihanaan kevät säähän vähän vetreyttämään opiskelusta kankeita lihaksia!
Kevät on täynnä pieniä onnea tuovia arkisia asioita. Rakastan sitä, kun valoa on iltaisin mielin määrin. Kun menee lenkille ensimmäistä kertaa kevyessä kuoritakissa ja jättää ehkä kaulahuivinkin kotiin. Kun huoletta kävelee kuivaa hiekkatietä pitkin kevätaurinko silmissä ja tuuli hiuksissa. Kun laittaa aurinkolasit päähän ja saa kaipaamansa itsetuntoboostin. Kun ihan ex-tempore pysähtyy jokirantaan jäätelölle. Kun saa vaihtaa autoon kesärenkaat ja tuntuu siltä, kuin suorastaan leijailisi moottoritien vasemmalla kaistalla. Olo on kevyt.
Näistä arjen pienistä ilonaiheista huolimatta kevät on monille hankalaa aikaa. Puhutaan paljon kevätväsymyksestä, joka aiheutuu valon äkillisestä lisääntymisestä. Oireita on normaalin uupumuksen lisäksi esimerkiksi yleisen aloitekyvyn heikkeneminen. Monet meistä painivat tavallisen kevätväsymyksen rinnalla nyt jo yli vuoden kestäneiden rajoitusten luoman lamaantumisen kanssa. Tämä kevät on ollut minullekin lievästi sanottuna raskas ja tuonut mukanaan riittämättömyyden tunteen, jota LinkedInin pöhinöivät kevätpostaukset eivät varsinaisesti ole auttaneet.
Minulla on valtavia haasteita saada mitään hyödyllistä aikaiseksi, kun päivillä ei ole minkäänlaista oikeaa sisältöä tai rytmiä. Toinen koronakevät yhdistettynä kandinkirjoitukseen ja krooniseen vitkasteluun on tuonut omat vaikeutensa ja herättänyt minussa uudenlaisia piirteitä, joita vihaan. Tuntuu, että saan tehtyä vain yhden produktiivisen asian päivässä ja sen jälkeen oman jaksamisen ja motivaation eteen nousee seinä vastaan. On sanomattakin selvää, että minulta loppuu pian päivät kesken, jos haluan sekä valmistua kandiksi että löytää vielä töitä tänä keväänä. Kaipaan aitoa tehokkuuden tunnetta, jonka itse olen yleensä saavuttanut vain muualla kuin kotona opiskellessani.
Opiskelun lisäksi riittämättömyyden tunnetta itsessäni on viljellyt kesätöiden saamisen hankaluus. Kymmenien tuloksettomien työhakemusten jälkeen alkaa väistämättä tuntea toivottomuutta. Hylkäämisen tunnelukko nousee pintaan viimeistään siinä vaiheessa, kun kahden hyvin menneen haastattelun jälkeen saa viestillä tiedon, että valinta on kohdistunut toiseen henkilöön. Usko omaan kompetenssiin katoaa aika tehokkaasti, kun töitä ei saa vaikka kuinka olisi osaava ja hyvä tyyppi, sillä joku toinen on aina taitavampi tai valovoimaisempi. Tuntuu lannistavalta, että opiskeluvuodet vierivät eteenpäin, mutta haastattelukutsujen saaminen vaan hankaloituu. Eikö sen pitäisi olla juuri niin päin, että mitä pidemmällä opinnot ovat, sitä enemmän ovia avautuu? Harmittaahan se, että tänä vuonna saldo etäisestikään kauppatieteisiin liittyvistä haastatteluista on kohdallani pyöreä nolla.
Kesätyöhakuun ja opiskeluun liittyvistä haasteista on vaikea avautua. Pieni ääni sisälläni sanoo, että tämän tekstin myötä saan kaikkien silmissä patalaiskan maineen, eikä kukaan tule koskaan palkkaamaan minua, nyt kun kaikki tietävät, ettei opiskeluni tai työnhakuni aina ole sujunut ongelmitta. Koen kuitenkin, että on tärkeää puhua näistäkin asioista, koska tiedän etten ole yksin. Jos kuka tahansa saa tästä kaipaamaansa vertaistukea, on tavoitteeni täytetty. En halua, että minä tai kukaan muukaan tuntee noloutta, huonoa omatuntoa tai alempiarvoisuutta siitä, että on yrittänyt, mutta epäonnistunut.
Mitään oikeita ratkaisuja näihin asioihin en ole itse keksinyt kuin, että hyväksyy tilanteen ja on itselleen armollisempi. Jonkinlaisten luovien työllistymismahdollisuuksien kehittely ei myöskään olisi pahitteeksi. Ja onneksi on luvassa jotain positiivistakin, nimittäin kesä. Viime vuodesta mallia ottaen huono kevät lupaa hyvää kesää, joten ensikesästä on siis varmasti tulossa aivan huippu. Minut voi löytää kirjoittelemasta kandia Kupittaanpuistosta, pelaamasta höntsälenttistä Urheilupuistosta ja jos ihan hulluiksi ryhdytään, niin korkkaan päärynäsaiderin jokirannassa. Ei oikeastaan kuulosta kauhean huonolta vaihtoehdolta sekään.
PS. Muistakaa vastata TuKYn mielenterveyskyselyyn. Jokaisen vastaus on tärkeä. <3
Havahduin viime viikolla siihen tosiasiaan, että minun pitäisi tulevan kevään aikana kyetä tuottamaan kaiken kaikkiaan noin 64 sivua tekstiä erilaisten palautusten, oppimispäiväkirjojen ja ryhmätöiden muodossa. Ajatus siitä, että yöpöydän laatikossa lojuva päiväkirjanikin tuntui odottavan pitkästä aikaa kuulumisiani ja muistutus siitä, että ”sulla on muuten ens viikolla blogivuoro” eivät auttaneet asiaa. Mieli tuntui ammottavan tyhjyyttään juuri silloin, kun siihen ei todellakaan olisi aikaa, ja kurssivalintojeni sijaan tunnuin kyseenalaistavan vain itseäni.
Onnekseni vielä ei ole kandin tai gradun kirjoittamisen aika, mutta enköhän kohtaa aikanaan vastaavanlaisia ajatuksia molempien parissa. Kenties joku muukin voi samaistua tunteisiini. Vaikkei tilanne kuulostaisikaan tutulta, niin täältä pesee ajatuksiani ”valkoisen paperin kammoon” (kääntyy muuten kankeasti suomeksi tämä termi) liittyen.
Valkoisen paperin kammolla tarkoitan tässä yhteydessä sitä tilannetta, kun uuden kirjoituksen aloittaminen tuntuu mahdottomalta tai liian kriittinen suhtautuminen omaan tuotokseen estää työn etenemistä. Huomaan usein varsinkin jälkimmäisessä tilanteessa turhautuvani nopeasti, mikäli jokin palautus tai teksti ei lähde heti rullaamaan toivomallani tavalla.
Tapani lähestyä kirjoittamista on oikeastaan aina perustunut tajunnanvirtatekniikkaan, jolloin lähestyn tekstiä ilman rakennetta ja murehdin sitä sitten jälkikäteen. Yliopistossa toimintamallini on kuitenkin osoittautunut haastavaksi, joten nykyään mieluiten hahmottelen ensin työn rakenteen ja kirjoitan sitten kunkin kappaleen tai osa-alueen tajunnanvirtatekniikalla omia aikojani. Tajunnanvirtatekniikka vie ainakin itseltäni tietynlaista painetta kirjoittamisesta pois, sillä en ole etukäteen määritellyt omia odotuksiani tuotokselle liian tarkasti.
Toinen toimiva lähestymistapa kirjoittamisen suhteen on itselleni ollut flow-tilan tavoittelu ja armollisuus tilanteissa, joissa en suunnitelmieni mukaan jaksakaan istahtaa koneen äärelle kirjoittamaan. Olenkin omaksunut ajatusmallin, jossa en suostu kirjoittamaan mitään, ellei juuri nyt oikeasti ole ihan pakko. Välillä sitten kuitenkin on ihan oikeasti pakko kirjoittaa juuri tässä, heti ja nyt– niihin tilanteisiin etsin vielä takuuvarmaa toimintamallia ”writer’s blockin” taklaamiseksi.
Viime aikoina olen törmännyt siihen, ettei ympärilläni ole enää entisen tavoin asioita, joista ammentaa inspiraatiota. Viettäessäni suurimman osan ajastani kotona tuntuu siltä, että mieltä on hankala pitää virkeänä niin, että sieltä saisi joskus puristettua jotain ulos (varsinkaan paperille). Hassuksi tavaksi minulle onkin muodostunut lähettää Whatsapp-ääniviestejä itselleni, jos joku hyvä ajatus livahtaakin mieleeni esimerkiksi liikkeellä ollessani tai televisiota katsoessani. Aloittaessani puhumaan ideaa ääneen seuraa ajatustyötä usein muitakin ajatuksia ja ideoita.
Voin siis hyvinkin suositella mietteiden tallentamista nauhoitteiden muodossa silloin, kun kirjottaminen tuntuu ylivoimaiselta ja tyhjä tai keskeneräinen dokumentti edessä ahdistaa. Vaikkei efekti ehkä ole täysin verrattavissa siihen, kun nopea pointti kaverille vierähtää minuuttien ääniviestiksi, niin kynnys lähteä höpöttelemään aiheen vierestä on matalampi. Yllätyksekseni tapa on tuottanut myös ihan kohtuullisia ideoita ja vauhdittanut aikaansaamista. Harmittaa myös huomattavasti vähemmän todeta aiemmin äänitetty idea huonoksi, kun deletoida kappaleittain tai sivuittain tekstiä, joka ei ihan tuntunutkaan riittävältä tai omalta.
Ilokseni voin nyt todeta, että to-do listallani on enää noin 63 sivua tuotettavaa tekstiä loppukeväälle. Toivottavasti ääniviestien lähettely itselleen auttaa myös jotain muuta lyhentämään omaa to-do listaansa – kannattaa ainakin kokeilla!
Tuntuu, että kouluhommiin hukkuu jo nyt, vaikka viimeinen periodi on vasta pärähtänyt käyntiin. Kalenteri täyttyy dediksistä ja päivän tunnit vuorottelevat kokousten, raporttien ja Zoom-luentojen välillä. Kun viimeinen etäluento päättyy neljältä, jatkuvat kouluhommat sängystä käsin vielä useamman tunnin ajan. Valitettavan usein päivä päättyy läppärin kiinni paiskaamiseen, kun tuntuu siltä, että pää räjähtää hetkenä minä hyvänsä.
On vaikea erottaa vapaa-aikaa koulu- tai työpäivästä, kun työskentely-ympäristö on sama kuin se ympäristö, missä olisi päivän päätteeksi tarkoitus rentoutua ja viettää omaa aikaa. Raja näiden kahden välillä hämärtyy, mikä tekee koulun käynnistä –ainakin omalla kohdallani– vielä astetta rankempaa. Päivät alkavat keskimääräisesti samoihin aikoihin, mutta päättyvät huomattavasti myöhemmin verrattuna edellisvuoteen, eikä samassa ajassa saa millään tehtyä yhtä tehokkaasti hommia kuin esimerkiksi Hiljastossa. Päivän päätteeksi sitä haluaa vain rentoutua ja laittaa aivot narikkaan. Silloin ei tee mieli uppoutua Hesarin uusimpiin artikkeleihin, lukea postiluukusta tipahtanutta Talouselämää tai tarkastella pörssin viimeisimpiä nytkähdyksiä. Tai ei ainakaan minun tee. Päinvastoin, silloin aivot suorastaan huutavat hömppää; jotain, minkä katsomisessa ei tarvitse keskittyä, pinnistellä tai oikeastaan edes ajatella. Kunhan vaan voi katsoa töllöttää.
Olen löytänyt kevyistä hömppäsarjoista pelastuksen stressaaviin hetkiin, jolloin tekee mieli vain käpertyä peiton sisään ja upota koristetyynyjen sekaan sohvan nurkkaan. Itsetuntoani kuitenkin nakertaa kommentit, joita saan, kun jään kiinni hömpän katsomisesta. Kuulen nimittäin aivan liian usein kommentteja kuten: ’’Sä oot liian fiksu kattomaan tollasta hömppää’’ tai ’’Etkai sä oikeesti kato tollasta roskaa’’. Katson, kiitos kysymästä.
Luonteeltani olen tyyni, mutta jostain syystä tällaiset kommentit saa otsavaltimoni pullistumaan. Mikä surullisinta, kuitenkin samanaikaisesti epäluulon ääni pääni sisällä saa minut kyseenalaistamaan omaa rentoutumistapaani; olenko yksinkertaisempi ihminen, koska käytän vapaa-aikaani kevyiden, informaatioköyhien sarjojen katsomiseen? Enkö hyödynnä aivojeni koko potentiaalia? Olenko nolo aikuisraakile, kun 22-vuotiaana olen tehnyt kestotilauksen Disney + -palveluun?
En. Hömpän katsominen (tai kuunteleminen) ei määrittele ketään. Ei missään nimessä. Siksi kenenkään ei pitäisi joutua häpeillä omaa tapaansa rentoutua, saatikka joutua perustelemaan sitä kenellekään toiselle. Ihmiset nimittäin latautuvat eri lailla, olen oppinut sen kantapään kautta; jotkut latautuvat viettäen aikaa kaverin kanssa, jotkut kuuntelemalla podcasteja lenkkeillessä ja jotkut katsomalla hömppää. Parasta on, että oman rentoutumistavan voi valita sen mukaan, mikä itselle missäkin tilanteessa sopii. Liputan jokaista yllä olevaa rentoutumistapaa, mutta harmittaa, että viimeisenä mainittu ei ole yhtä ’’yleisesti hyväksytty’’.
En suoraan sanoen ymmärrä, miksi hömpän katsominen leimataan typeräksi ajanvietteeksi? Tai miksi ajanvietteitä ylipäänsä arvotetaan ulkoisen annin kautta? Minun tai sinun hömpän katsominen ei ole keneltäkään muulta pois, mikäli oma pää vain vielä kestää ruudun tuijottamista. Ja jos ei kestä, niin onneksi on kuunteluvaihtoehtoja.
Minä ainakin jätän, ja tulen jatkossakin jättämään, aivoni hömppä-narikkaan kun koen sen tarpeelliseksi. Ehkä useamminkin. Suosittelen sinuakin tekemään niin, sikäli mikäli se tuntuu sinusta oikealta. Aina ei tarvitse suorittaa ja paahtaa menemään, varsinkaan vapaa-ajan ja latautumisen kustannuksella. Nyt jos koskaan on tärkeää pitää itsestä huolta ja olla itselle armollinen.
Fellow hömpän ystäville, tässä ovat tämänhetkiset suosikkini:
Huomaan usein käyttäväni arkikielessä ilmaisuja, joiden avulla ulkoistan itseni käsittelemäni aiheen ulkopuolelle. ”On niin kurjaa, kun kukaan ei pyri tutustumaan porukan ulkopuolelle jääneisiin opiskelijoihin.” Tarkoitukseni on varmasti hyvä, kun pyrin nostamaan näitä aiheita tapetille, mutta miksi aina saan ongelmat kuulostamaan muiden ihmisten syyltä? Ajatushan on sama, kuin sanoessa: ”On niin kurjaa, kun me emme tee mitään sen eteen, että tutustuisimme porukan ulkopuolelle jääneisiin opiskelijoihin.” Noh, mitä väliä? Jos pointti kerran on sama, niin miksi takerrun mitättömiin sanamuotoihin? Ero näiden kahden toteamuksen välillä on kuitenkin mielestäni valtava.
Kieli on ajattelun väline. Olen yritysviestinnän sivuaineopintojeni aikana päätynyt käyttämään tätä ah, niin puhkikulunutta ilmaisua varmasti kymmenet kerrat. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kliseet ovat usein kliseitä syystä. Ihminen käyttää kieltä ja erilaisia merkkijärjestelmiä välineenään ongelmanratkaisussa ja hallitakseen sosiaalisia tilanteita. Kieli määrittää sitä, miten hahmotamme ja jäsennämme omaa todellisuuttamme. Siksi on mielestäni tärkeää kiinnittää huomiota siihen, mitä käyttämämme kieli oikeastaan kertoo ajattelustamme.
Havaittuani tämän oman taipumukseni jättäytyä itse aina aktiivisesta tekijän roolista ulkopuolelle puhuttaessa siitä, mitä kaikkea ihmiset tekevät väärin – tai mitä heidän tulisi tehdä – olen alkanut havaitsemaan tätä ilmiötä myös muiden ihmisten kielessä. En ole rehellisesti sanottuna varmastikaan oikea ihminen saarnaamaan tätä ilo- tai vaihtoehtoisesti surusanomaa yhtään kenellekään, sillä olen itse nähnyt valon vasta muutamia päiviä sitten. Tahdon kuitenkin haastaa myös muut tarkkailemaan ympärillään tapahtuvaa kielenkäyttöä, ja analysoimaan sitä myöden lähellä olevien ihmisten ajatusmaailmaa liittyen vallitseviin ongelmiin. Synnitön heittäköön ensimmäisen kiven.
Oli sitten kyse yksinäisyydestä, mielenterveydestä, tasa-arvosta tai mistä tahansa muusta ajankohtaisesta ongelmasta, käy keskustelu usein kuumana. Ja hyvä niin. On kuitenkin mielenkiintoista huomata, miten lähes jokainen meistä ulkoistaa enemmän tai vähemmän huomaamattaan itsensä ongelman ulkopuolelle. Sanomalla ”Mikseivät opiskelijat/opettajat/ihmiset/miehet/naiset/pääministeri/TuKYn hallitus tee mitään?” viestittää huomaamattaan ajatusta, että itse ei ole tehnyt mitään väärää, eikä omassa toiminnassa ole mitään korjattavaa. Syyllistyn tähän itse surullisen usein.
Kokeilin muutaman päivän ajan muuttaa kaikki nämä ilmaukset me tai minä -muotoon. ”Miksen minä ole nähnyt vaivaa tutustuakseni porukan ulkopuolelle jääneisiin?” Toki on asioita, joihin en ihan oikeasti voi vaikuttaa. Huomasin kuitenkin näiden muutaman päivän aikana useita tilanteita, joissa salakavalasti vieritin syyn muiden niskoille, vaikka olisin hyvin voinut itse tehdä asialle myös jotain. Tämä ilmiö on oikeasti melko vaarallinen.
On niin ihanan helppoa olla hyvä ihminen ja puhua kovaan ääneen yhteiskunnan ongelmista. Voisin kuvata tätä suorastaan lempiharrastuksekseni. Välittömästi, kun tulisi katsoa itseään peilistä – ja tunnistaa oma passiivisuus – jonka jälkeen se tulisi vielä tunnustaa ääneen, alkavat polvet usein tutista. Tunnustaudun itse aktiiviseksi sädekehäni kiillottajaksi, joten tämän kaltainen omien virheiden ja kuolevaisuuden myöntäminen tuntuu äärimmäisen pahalta.
Uskon tämän kuitenkin kannattavan. Useammin tulisi huomata hetket, joissa vierittää vastuun ainoastaan yksittäiselle toimijalle/koko yhteiskunnalle lukuun ottamatta itseään, vaikka oikeasti olisi itse kykeneväinen toimimaan. Toki teot ovat usein näissä asioissa sanoja arvokkaampia, mutta uskon itse tekojen usein lähtevän niistä sanoista sekä ajatusmalleista niiden takana. Mikäli niitä ei ensin muokata, ei näitä urotekojakaan synny samaan tahtiin.
Erityisesti aikana, jona ongelmia tuntuu olevan enemmän, kuin energiaa keskustella niistä, olisi jokaisen meidän tärkeää tunnistaa oma vastuumme niihin vaikuttamisessa. On myöskin huomattavaa, että ongelmista kumpuavaa ahdistusta usein helpottaa hieman se, kun muuttaa ajatteluaan niin, että uskoo itse voivansa vaikuttaa asioihin. Tämä ajattelutapa auttaa saavuttamaan edes hetkellisen hallinnan tunteen aikana, jona kaikki tuntuu yhdeltä valtavalta kaaokselta.
Miksi minä en ole auttanut yksin jäänyttä? Miksi minä välitän naisvihaa omassa puheessani? Miksi minä vahvistan klikkiytymistä? Voisinko minä tehdä jotain muiden opiskelijoiden jaksamisen eteen? Mitä minä voisin tehdä yhteishenkemme puolesta? Miksemme me ota vastuuta näiden ongelmien ratkaisemisesta? Miten me voisimme auttaa koko yhteisöä jaksamaan näiden vaikeiden aikojen yli?
Oivaltavaa alkuviikkoa teille, rakkaat kuntalaiset. Pidetään toinen toisistamme huolta, eikä unohdeta omaa rooliamme potentiaalisina hyväntekijöinä sekä ongelmanratkaisijoina.
Viimeisen vuoden aikana on tuntunut siltä, että perinteet on heitetty romukoppaan. Tai pikemminkin ne on jouduttu arkistoimaan huolellisesti lukuisien ihmisten muisteihin ja läppäreiden kansioihin testamenttien muodossa. Aloittaessani kulttuuri- ja perinnevastaavan pestissä suurin huolenaiheeni olikin perinteet. Miten varmistaa perinteiden ja sen kuuluisan jatkuvuuden säilyminen Turun KY:llä, jos uudet pitkäkorvasukupolvet hädin tuskin tietävät mitä perinteitä meiltä löytyy? Ja toisaalta, kuka minä olen sanomaan, ehdin hädin tuskin nähdä kokonaista TuKY- vuotta ennen viime kevättä.
Vaikka perinnesektori ei ole se sektoreista mediaseksikkäin, toivon, että ymmärrät huoleni. Perinteet nimittäin määrittelevät sen, mitä olemme yhdistyksenä ja yhteisönä. Ne muistuttavat ylioppilaskunta-ajoista ja siitä, kuinka olemme uskaltaneet uudistua ja kokeilla mitä erikoisempia tapahtumakonsepteja. Ne sitoutuvat tiukasti kulttuuriimme. Montussa tai Parkilla vietetyn hikisen yön jälkeen tuntuu hyvältä raahautua Mercalle aamukahville kaverin kanssa ennen massaluennolle kiiruhtamista. Turun KY:n legendaarisella silliksellä testataan monen pupun, myös allekirjoittaneen, kisakuntoa viinahanojen äärellä. Ja mikä olisikaan parempi pupusukupolvea yhdistävä kokemus kuin harkkasitsi- ja kiertislippujen jonotus keskellä yötä ATK- käytävällä?
Toivon, että jaksatte kantaa sinikultaisia haalareitanne entistä suuremmalla ylpeydellä silloin, kun ne jalassa pääsemme taas remuamaan pitkin Aurajoen rantaa. Toivon myös, että saamme joskus painaa TuKY-kokardilla koristetut ylioppilaslakkimme päähän tuhansien opiskelijoiden ympäröimänä ja muistella edellistä kahta viikkoa täynnä Turun KY:n vapun ihmeellistäkin ihmeellisempää tunnelmaa. Toivon, että saan vielä joskus raaputtaa haarukalla sinappia Parkin laattalattialta Rahvaanjuhlien jälkeisenä aamuna, vaikka jatkuvasti toitotankin sen olevan pahin painajaiseni. Toivon pääseväni kittaamaan valkkaria PeIsKän buffettiin ja kokemaan myöhemmin ikäviä takaumia sitä seuranneeseen aamuun Silja Line Specialin raikuessa sitseillä. Toivon saavani osallistua vuosijuhlille muussakin roolissa kuin jatkojen nakkina, vaikka vuoden jälkeen nekin muistot ovat pelkkää kultaa. Vaikka perinteitä löytyy paljon, eivät ne olisi mitään ilman teitä, kuntalaiset.
Tärkeimmäksi perinteeksi tahdonkin nostaa TuKYläisyyden. Sen, mihin uusi pupu tutustuu ensimmäistä kertaa ehkä perehdytysviikolla, mutta viimeistään TuKY-infossa. Sen yhteisöllisyyden tunteen, joka syntyy satojen jätesäkkiin pukeutuneiden kylterikandidaattien kulkiessa läpi kaupungin Turun KY:n marssin raikuessa. Sen, joka yhdistää jokaista, joka on joskus pidellyt kädessään vebolla täytettyä TuKY-pulloa tai 23 sentin kahvilla täytettyä pahvimukia. Se ei välttämättä tarkoita sitä, että kuuluu jaostoon tai projektiin, vaikka joillekin se on juuri sitä. Siihen riittää parhaimmillaan se, että olet oma ihana itsesi, TuKYläinen.
Tänä maanantaina tulee kuluneeksi 18 vuotta Turun KY:n ensimmäisen emännän, Maija Grundströmin kuolemasta. Haluankin kirjoituksellani nostaa esiin sen, kuinka paljon hän ja muut perustajajäsenemme ovat elämäämme vaikuttaneet. Jos ei olisi Turun KY:tä, ei olisi näitä lukuisia tapahtumia, sinikultaisia tunnusmerkkejämme saatikka vahvaa edunvalvontaamme. Itse ainakin olen saanut TuKYltä paljon, enemmän kuin tulen koskaan sille antamaan. Toivottavasti sinunkin TuKY-muistosi ovat (sini)kultaa.
P.S. Mikäli Mercakahvien muistelu nosti kyyneleet silmiisi, liity ihmeessä TuKYn uutuuttaan hohtavalle Discord-kanavalle, lisätietoa täällä. Kuullaan Discordin Mercalla <3
