Elämme outoja aikoja, ystävä hyvä

Elämme outoja aikoja. Vielä hetki sitten, jos joku olisi sanonut, että kalsarikännien vetäminen Zoomin välityksellä olisi hyväksyttävämpää kuin Proffassa yksien ottaminen, olisin varmaan kuitannut kommentin naurulla. Pakko kyllä myöntää, että virtuaaliset kalsarikännit sopivat minulle paremmin kuin hyvin, mutta kovin kaukana tuntuu olevan ajat, kun vebokannut kulkivat suusta suuhun ja samoista BP-kupeista joivat kaikki kuntalaiset pupuflunssasta huolimatta. Vanhat, kuukausi sitten olleet, hyvät ajat!

Tilanteen absurdiuteen vaikuttaa myös hätätilanteen näkymättömyys. En ole koskaan nähnyt pääkaupunkiseutua näin rauhallisena: autoliikenne on vähentynyt, lentokoneiden äänet ovat lakanneet ja ulkona liikkuu vain jokunen liikkuja. Hälytyssireenit eivät ulvo ja pommit eivät räjähtele, mutta silti koko ajan takaraivossa jyllää pieni pelko huomisesta. Entä jos tilanne ei paranekaan odotetussa aikataulussa? Entä jos joku tuttuni sairastuu? Entä jos, entä jos…

Epävarmuuden kanssa on vain pakko elää ja koittaa keksiä keinoja, joilla pitää mielen poissa vellovasta myrskystä. Helppoa se ei ole, mutta itsellä jo pelkkä Jodelin poistaminen auttoi paljon. Eipähän tarvitse enää kuunnella valitusta, miksi (Suomen) hallitus ei tee mitään. Liikuntavastaavana on pakko muistuttaa myös liikunnan tärkeydestä. Lisääntynyttä ruutuaikaa voi tasapainottaa vaikka erilaisia TikTok- tai Instagramhaasteita tekemällä – niitä näköjään riittää. Liikkuminen ja kavereiden kanssa Zoomissa juttelu ovat ainakin itselle osoittautuneet suureksi voimavaraksi ja tässä kohtaa haluaisinkin mainostaa sekä EVAn karanteenichattia että TuKYn karanteenikahveja, joissa voi tulla keskustelemaan päivän polttavista asioista ja tuntemuksista kanssakyltereiden kanssa.

Aika näyttää, miltä maailma näyttää kaiken tämän jälkeen, mutta tulevaisuus näyttää yhä valoisalta. Kesä tulee kaikesta huolimatta, aurinko nousee myös huomenna ja poikkeustila loppuu jonakin päivänä lähitulevaisuudessa. Minä ainakin aion nauttia silloin koko kevään edestä. Vielä tulee opiskelijabileitä, festareita ja muuta kivaa, mutta sitä ennen tulisi vain pestä käsiä ja välttää sosiaalisia kontakteja. On tässä tilanteessa jotain hyvääkin: TKMY3:n tentti on tänä keväänä Moodlessa ja näköjään helvettikin pääsi jäätymään – TSE:n kieltenkurssien läsnäolopakko purettiin väliaikaisesti.

Olispa lepakkokeittoa, tai edes veboa.

Tuukka Einola
Liikuntavastaava

Aidosti intensiiviset intensiiviviikot

Heti alkuun todettakoon, että tämä kirjoitus on luonteeltaan humoristinen ja sen tehtävänä on edes vähän yrittää luoda piristystä tähän poikkeukselliseen maailmantilanteeseen. Sen tarkoituksena ei ole loukata ketään eikä se millään tavalla edusta Turun KY:n mielipiteitä tai näkemyksiä. Nähtäväksi kuitenkin jää, onnistuuko se olemaan yhtään hauska. Sen sanottuani, mennäänpä itse asiaan.

Aikamoinen aloitus uuteen periodiin, eikö? Uskallan väittää, että oikein kukaan ei osannut odottaa, mitä voi tapahtua, kun yksi henkilö päätti vuoden vaihteen tienoilla kokeilla uutta keittoreseptiä vähän eksoottisemmasta eläimestä. Ei huono suoritus. No, kelataan nopeasti maaliskuun puoleenväliin ja nyt onkin jo tunnetun sanonnan mukaan asiat levällään kuin Jokisen eväät. Ja tietysti vielä juuri silloin, kun koulu on tarjoamassa mahdollisuutta neljän viikon lomaan opiskelun sijasta. Ja kerrankin kun päätät hyödyntää sen, niin eikö jo se kuuluisa ruskea iske tuulettimeen ihan massiivisella volyymilla. Onneksi loman voi kuitenkin viettää jonottamalla kolme tuntia lentoyhtiön asiakaspalveluun (joka muuten maksaa 2,79€/min) ja samalla stressaten, pääseekö edes kotiin.

Asiaa ei myöskään helpota se, että olet lomalla aseiden luvatussa maassa ja jossa presidentin ajatuksenjuoksua sekä päätösten teon todennäköisyyttä ja loogisuutta voidaan kuvata termillä fifty-sixty. Samaan kategoriaan tipahtaa myös paikalliselta kassajonossa kuultu kommentti: ”Better be drunk and armed than sober and just wave your hands when this starts”. Jostain kumman syystä sisäinen rauhani ei suuresti kasvanut.

Kun tämä teksti julkaistaan, olen kuitenkin jo päässyt Suomeen nauttimaan 14 päivän karanteenistani ja Sanna Marinin tarjoamista poikkeusoloista. Kuvitelkaa, suomalainen oikeusvaltio on ensimmäistä kertaa rauhan ajan itsenäisessä Suomessa ottanut oikeuden omiin käsiin! Jännää! Mitäköhän kaikkea senkin avulla vielä keksitään? Itse ainakin toivon, että valtio käyttää voimavaransa asioihin, jotka oikeasti ovat tärkeitä. Esimerkiksi kielten kurssien läsnäolopakon poistamiseen ja todistusvalinnan lakkauttamiseen.

Sillä välin, kun Suomen valtio keksii uusia jekkuja kansalaisten päänmenoksi, on suomalaisten kuitenkin tyydyttävä panikointiin ja päivittäistavaroiden hamstraamiseen. Toivottavasti kaikki tätä lukevat rakkaat ovat myös muistaneet ottaa kokonaisen hyllyllisen valkoista kultaa kaupasta kotiin, jotta ei tarvitse sitä kotona olevaa bideesuihkua käyttää. Ja jos käyttääkin sitä bideesuihkua, voi tätä valkoista kultaa käyttää vaikkapa origamien tekoon. Tämä olkoon Kuntamestarin virallinen suositus viihdykkeeksi karanteeniin.

Lopuksi haluan kuitenkin vakavoitua hetkeksi ja sanoa sekä muistuttaa, että tämä koronavirus on otettava vakavasti ja eikä sitä pidä missään nimessä väheksyä. Muistakaa seurata valtiovallan antamia ohjeita ja suosituksia sekä käyttäkää maalaisjärkeä. Sillä pääsee pitkälle. Haluan myös muistuttaa, että joku vegaani sai tästäkin viruksesta yhden pelottavan argumentin lisää, ja se vasta vakavaa onkin.

Ville Jokinen
Kuntamestari

Tuskaillako vaiko ei?

Luettuani muutaman artikkelin maailman menosta, kuten Amerikan poliittisesta tilanteesta tai ilmastonmuutoksesta, olen huomannut, etten voi lopettaa. Jään helposti iltaisin katsomaan videon pätkiä netistä, joissa poliitikot ympäri maailmaa yrittävät vakuuttaa ihmisiä heidän puolilleen. Vietän tuntikausia näiden videoiden parissa ja tunnen kuinka huoleni kasvaa entisestää. Koen olevani todella avuton ja pieni, enkä oikein tiedä mitä tehdä. Stressaannun, kun mietin kuinka asiat, joihin itse ei voi muissa maissa vaikuttaa, tulee jollain tapaa vaikuttamaan myös meihin täällä Suomessa ja muualla. Tätä pahaa oloa lisää se, kun sosiaalinen media täyttyy poliittisesti latautuneista viestinnästä, mietin tulisiko minunkin tehdä samoin ja kertoa koko maailmalle mielipiteeni. 

Ihan sama mikä oma näkemyksesi on näiden asioiden tiimoilta, voisin silti kuvitella, että todella moni meistä miettii omaa osaamme tässä kaikessa ja sitä, mitä voisimme yksilöinä tehdä parantaaksemme tilannetta tai lievittääksemme turhautumistamme. Se voi tuoda tiedostamattakin suuren taakan ihmisten harteille ja aiheuttaa ilottomuutta tai jopa lamaantumista. Käsite maailmantuska on nyt ajankohtainen, sillä se on todellisen maailman ja ihannemaailman vertailun aiheuttamaa tuskaa. Kaikilla on varmasti moniakin asioita, joiden haluaisi olevan paremmin yhteiskunnassamme. Herkästi kokee, ettei voi mitenkään auttaa, vaikka tekisinkin jotain, mutta pienetkin asiat voivat saada suuria asioita aikaan.

Loppukevennykseksi muistutankin kaikkia siitä, että vaikka maailman tilanne vaikuttaakin välillä epätoivoiselta, ei se tarkoita sitä, etteikö itse voisi silti nauttia omasta elämästä. Uutisten lukeminen on hyväksi, kun haluaa pysyä kartalla maailman menoista, mutta välillä senkin voi jättää hetkeksi tauolle oman mielenrauhan säilyttämiseksi. Ilman, että tämä kaikki kuulostaa liian dramaattiselle, on hyvä muistaa ettei ole pahasta keskittyä hetkeksi vain omaan elämään. Maailmamme ei tule kaatumaan päivässä ja asioilla on yleensä tapana selvitä, oli lopputulos mikä tahansa. Helposti myös unohdamme kaikki ne hyvät uutiset, kuten kuinka Australian metsäpalojen aikaan koaloiden palaneille tassuille kudottiin vapaaehtoisten toimesta lapasia tai kuinka tutkijat ovat saaneet laboratorio-oloissa koralleja lisääntymään, mikä voi pelastaa tuhoutuneet koralliriutat. Paljon hyvääkin siis tapahtuu koko ajan ja siksi suosittelenkin googlaamaan ”Good things that happened in 2019 in cartoons” niin varmasti yllätyt.

Meri Palosaari
Kultuuri- ja perinnevastaava

Kolme tenttikertaa, yksi elämä

Nyt kuluneella tenttiviikollakin hiljasto ja K-lounge täyttyi ahkerasti opiskelevista kyltereistä ja tunnelma oli enemmän tai vähemmän painostava. Ainoat asiat monien mielessä olivat LR03 tentin vaikeat teoriakysymykset tai vaikka TKMY1 matriisit. Päivien ajan jaksaakin vielä painaa hieman kovemminkin pelkkä koulu (ehkä myös työnhaku lisämausteena) pyörien mielessä, mutta entä kun päivistä tulee viikkoja tai viikoista kuukausia?

Olen ainakin itse monissa tapauksissa tottunut pusertamaan eteenpäin tuolla niin tunnetulla ”suomalaisella sisulla” lähes verenmaku suussa. Välillä sitä huomaa menevänsä eteenpäin sillä mentaliteetilla, että ei sillä niin väliä, miten elämässä muuten menee, kunhan nyt nämä hommat saisi tehtyä, nämä tentit läpäistyä ja kunhan lisää noppia kilahtaisi tasaista tahtia nettiopsuun. Sen jälkeen sitten teen kaikkea kivaa ja alan elämään. Jossain kohtaa havahdun, että en ole vieläkään ”alkanut elämään” ja pidän ehkä yhden vapaapäivän.

Välillä ehkä kannattaisi miettiä, kumpaan kannattaisi oikeasti panostaa enemmän, tentteihin vai omaan elämään ja hyvinvointiin. Jos elämässä menee muutenkin huonosti ja pää tuntuu räjähtävän, ovatko ne viisi noppaa oikeasti sen arvoisia?

En missään nimessä tarkoita sitä, ettei hommia tulisi välillä painaa vähän kovempaakin, sillä faktahan on se, ettei aina kaikki voi olla helppoa ja kivaa. Haluaisin vain herättää itse kunkin pohtimaan sitä, mitä oma hyvinvointi merkitsee kiireen ja koulupaineiden keskellä. Meillä kyltereillä kun kuitenkin tuntuu olevan tapana lähes ihailla kiireistä elämäntapaa sekä sellaisia ihmisiä, jotka saavuttavat mahdollisimman paljon mahdollisimman nopeasti.

Ilona Lehti
Vapaa-ajanvastaava

Vuoristorata nimeltä vapaaehtoistoiminta

TuKYn ansioista meillä Turun kauppakorkeakoululaisilla on mahdollista olla osana toinen toistaan villimpiä projekteja. Vuosittain kymmenet eri toimijat hakevat riveihinsä vahvistusta, kun hallitus vaihtuu tai seuraavan vuoden projektin, kuten esimerkiksi Speksin rakentaminen aloitetaan. Vuosi toisensa jälkeen projektit aloitetaan uudella kokoonpanolla, lähes nollasta, ja vuosi toisensa jälkeen tapahtumatuotantomme on maan kärkipäässä opiskelijatapahtumatasolla. 

Sen vuoden aikana kun esimerkiksi Vuosijuhlia, Speksiä tai vaikkapa Pikkulaskiaista rakennetaan, hitsautuu yhdessä työskentelevä porukka yhteen. Kun työstää projektia monia tunteja viikossa yhdessä tutuksi tulleen ryhmän kanssa, tuo se arkeen väistämättä sisältöä, jota ei siitä muuten löytyisi. 

Itse olen päässyt tutustumaan eri projektien toteuttamiseen fuksivuotenani Ulkkiksen riveissä, Vuosijuhlatiimissä, sekä pääsin mukaan antamaan panokseni Pikkulaskiaisen markkinointitiimiin. Nämä kaikki projektit ovat tuoneet elämääni uusia taitoja, kokemuksia, sekä ennen kaikkea hyviä ystäviä. 

Mutta mitä tapahtuu sitten, kun kaikki projektit ovat ohi? 
Jaostovuosi loppuu, projektit tulevat päätökseen, ja sitten moni löytää itsensä pohtimassa seuraavaa; mihin sitä seuraavaksi lähtisi mukaan? 

Kun on tottunut kokoustamaan useamman kerran viikossa, tuntuu yllättävän oudolta kun kokoushuoneeseen ei tarvitsekaan enää palata. Tottakai poikkeuksiakin on, sillä on täysin normaalia jos ensimmäisen projektinsa jälkeen toteaa että hei, tämä ei ollutkaan se oma juttu. Aina vapaaehtoistoiminta ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista, koska kylterit osaavat juhlimisen lisäksi olla myös erittäin kriittisiä silloin, kun kaikki ei menekään putkeen. Toiminnan jatkuvuuden takaamiseksi on kuitenkin tärkeää, että vuosi toisensa jälkeen sekä uudet tekijät, että ne vanhat konkarit kokevat halua lyödä kortensa kekoon ja luoda uusia kokemuksia ja muistoja koulumme opiskelijoille. 

Se vuoristorata, minkä projekteissa toimiminen tarjoaa, on mielestäni täysin sen arvoista.

Hanna Leskinen
Viestintävastaava

Tyyntä ennen lumimyrskyä

En ole nukkunut kovin hyviä yöunia viimeiseen kahteen viikkoon. 

Ei siksi, että olisin stressaantunut tai että jotkin muut murheet arjesta painaisivat. Ei siksi, että tuntisin erityisiä paineita ensi torstaista. Vaan siksi, että minua jännittää. Hyvässä ja pahassa. 

Pikkulaskiainen on jo käsillä, mikä tarkoittaa sitä, että noin vuoden pituinen työjakso tulee omalta osaltani päätökseen. Kaikki kulminoituu tulevaan torstaipäivään, jossa puntaroidaan tiimimme aikaansaannosta. Moni asia on nyt toisin kuin viime vuoden tapahtumassa ja uurastuksemme tulee olemaan noin 10 000 suurennuslasin alla. Toiset pitävät joistain uudistuksista, toiset eivät välttämättä niinkään.  Ja hyvä niin – jos syntyy puhetta ja tunteita, olemme onnistuneet jo osittain tehtävässämme.

Talvi ei varsinaisesti täällä etelässä ole hellinyt. Kuravettä on tullut taivaan täydeltä jo syyskuusta lähtien ja valkeista kinoksista olemme saaneet vain haaveilla. Ihmiset ovat kyselleet Mercatorin käytävillä ”lähdettekö hakemaan pohjoisesta lunta mäkikisaa varten?” kun taas mäkikisan kilpailijat ovat puolestaan tiedustelleet, että tuleeko heidän rakentaa tänä vuonna pyörät kelkkoihinsa. Tämän lisäksi oman mausteensa mäkikilpailuun tuo siirtyminen Puolalanpuistosta Aurakadulle ja Kauppatorin kupeeseen. Aurakadun lumettaminen, kävelykadun täyttäminen yrityspisteillä ja lavan asettaminen kauppatorille artisteineen on vaatinut huomattavasti enemmän dialogia kaupungin, yritysten ja lähialueen asukkaiden kanssa. Luonnollisesti uusi ympäristö saa aikaan epätietoisuutta – joka saa aikaan juuri jännitystä. 

En todellakaan tiedä mitä torstai tuo tullessaan. Ja sehän tässä on parasta. Tuo tuntemattomuuden tunne saa meidät ajamaan itsemme reunalle, jossa syntyy yleensä hyviä tuloksia. Parhaassa skenaariossa kaikki menee hyvin ja toisaalta myös kaikki voi mennä päin vittua. Molemmat riippuvat monen tekijän summasta. Tässä kontekstissa tämä monen tekijän summa on minä sekä tiimini. Nimittäin he ovat tämän kaiken työn takana. Te hyvät lukijat varmasti hyvin ymmärrätte, että tiimi koostuu koulumme opiskelijoista, jotka tekevät tätä tapahtumaa vapaaehtoisesti. Kaikki muut kävijämme eivät niinkään. Työ mitä teemme on ajoittain epäkiitollista, näkymätöntä ja raskasta. Aikataulu on hektinen ympäri vuoden ja pyrimme siihen, että kaikki menee nappiin kun torstai koittaa. Tiimini on osoittautunut rohkeaksi, tunnolliseksi ja ahkeraksi – siis kaikkea sitä, mitä vain päätuottaja voi toivoa. On siis hyvin epätodennäköistä, että kaikki menisi päin vittua. Eräässä työhaastattelussa minulta kysyttiin mikä on tähän mennessä suurin saavutukseni. Helppoahan se olisi ollut sanoa että ”no mä olin ison talvifestarin päätuottaja tajuutsä?” Mutta tämän projektin ehdottomasti suurin saavutukseni on se, että saimme rekrytoitua parhaan mahdollisen tiimin tekemään Suomen isointa talvifestaria.

Muistan vallan mainiosti mikä loppupeleissä sai minut pyrkimään päätuottajan pestiin vuosi takaperin. Kello oli noin kolme aamuyöllä Bad Gasteinlaisessa vuokra-asunnossa. Päivä oli alkanut aikaisin aamulla ja kulunut Alppien rinteissä ja maisemissa. Tätä luonnollisesti seurasi afterski ja vielä yölliset jatkot halukkaille talon asukeille keittiön saluunassa. Ystäväni Olli ja Onni innostuivat kanssani jäädä tekemään tuttavuutta paikallisten panimotuotteiden kanssa muiden mennessä nukkumaan. Pitkä yö sisälsi lukuisia Timo Jutila -imitaatioita Onnilta ja kehonrakennussarjoja Ollilta. Veren mennessä lihasten pullistelusta lopulta päähän Olli oli lähestulkoon pois pelistä ja torkkui pöytää vasten. Onnin kanssa siinä vielä sitten mentiin eteenpäin. Valittelin Onnille, että en tiedä onko mitään järkeä lähteä tuottamaan seuraavaa Pikkulaskiaista painostuksesta huolimatta. Onni katsoi minua humaltuneilla silmillään ja totesi: ”joskus sun pitää mennä sinne epämukavuusalueelle. Se kasvattaa ihan älyttömästi.”

Ja niin tein.  Olen erittäin tyytyväinen siitä, sillä tämä projekti on opettanut sellaisia asioita isoista kokonaisuuksista, joita ei välttämättä luennoilla istumalla opita. Lopetan päätuottajakauteni seuraaviin sanoihin ja kehotukseen: 

Uskalla tehdä asioita, mistä olet epävarma. Sillä loppupeleissä elämän suurimmat palkkiot saadaan tekemällä asioita, jotka pelottavat sinua eniten.

Nähdään torstaina.

Niklas Rimpi
Pikkulaskiaisen päätuottaja 2020