Miksi meille on niin vaikeaa avata ja antaa itsestämme? Miksi opiskelijana tunnetaan paineita siitä, että täytyy pitää yllä jonkinlaista projektiota menestyneisyydestä? Että kaikki menee niin kuin Strömsössä ja elämä on pelkkää ruusuilla tanssimista? Kaikilla meillä on omat taustamme, omat pienet taistelumme jokaisessa päivässä. Kiiltokuvan takaa voi löytyä asioita, joita ei ole helppo jakaa. Tunnen piston sydämessäni tätä piirrettä kuvaillessani, sillä rakkaan ystäväni sanoin: ”Se on pelottavaa, miten sä tiedät kaikista kaiken, mutta kukaan ei tiedä susta mitään.”
On joskus raskasta olla kuuntelijana. Avaat itsesi toisen tilanteelle ja empaattisena toimit heijastuspintana vastapuolen tunteille, jotka voivat olla todella raskaita. Se on kuitenkin aina aikasi arvoista. Se antaa sinulle mahdollisuuden kasvaa ja oppia, mutta vieläkin enemmän, se antaa toiselle mahdollisuuden käsitellä vaikeitakin asioita ja päästä niissä eteenpäin. Asiat voivat olla pieniä, henkilö voi olla sinulle tuiki tuntematon, mutta anna toiselle aikaa, mahdollisuus jakaa jotain pikkiriikkistäkin. Ikinä et voi tietää mitä hymyn taakse kätkeytyy.
Jos tämä tuntuu liian humanisti-hippeilyltä, etkä ole valmis avaamaan sisintäsi ensimmäiselle vastaantulijalle, ymmärrän: en ole minäkään. Siksi haastankin jokaisen seuraavalla haasteella. Suomalaiset ovat huonoja kehumaan ja vielä huonompia ottamaan kehuja vastaan. Jokaiseen positiiviseen kommenttiin pitää liittyä vaihtokauppa. Joku kehuu hiuksiasi, kehut hänen paitaansa. Positiivinen kommentti menettää merkityksensä. Ei kehuja sanota siksi, että saisi jotain takaisin. Ainut hyväksyttävä takaisinmaksun muoto on hymy, jonka saat nousemaan toisen huulille. Kehu ystävääsi, kehu puolituttua, anna positiivista palautetta ja katso, millaisen vaikutuksen saat toisessa aikaan. Elämän pienet taistelut tuntuvat huomattavasti kevyemmiltä, kun ne kohtaa hymy huulilla!
Juho Törhönen
Vapaa-ajanvastaava
