Arki opiskelijana on usein tasapainottelua luentojen, oppimispäiväkirjojen ja tenttien välissä. Päivät täyttyvät tehtävälistoista ja ryhmätöiden palavereista, joista tulee ainakin itselleni liiankin helposti koko arjen aikataulu. Alku keväällä kuitenkin huomasin, että kalenterissani ei ole lainkaan tilaa sille, mikä tekee elämästä kevyttä eli harrastuksille. Tajusin, että olin unohtanut varata kalenteriini aikaa sellaiselle tekemiselle, jossa ei ole tavoitteita, mittareita tai suorituspalkintoja. Sellaista, joka ei tuota riviä ansioluetteloon, mutta kasvattaa jotain paljon tärkeämpää, nimittäin omaa hyvinvointiani.
Vaikka järjestötoiminta tuntuu meistä monelle palkitsevalta ja moni meistä pitää näitä hommia harrastuksena, olen kuitenkin sitä mieltä, että toisinaan on parempi päästää kokonaan irti kouluun liitännäisitä ympyröistä. Monille meistä sellainen mahdollisuus löytyy liikunnasta. On helppo ajatella, että liikunta on vain tapa ylläpitää kuntoa, mutta yhtä tärkeää on sen vaikutus mieleen. Välillä oma jaksaminen löytyy juuri siitä, että huomaa olevansa fyysisesti kykenevä, ei vain henkisesti sitkeä. Että voi käyttää kehoaan muuhunkin kuin koneen ääressä istumiseen tai kokouspöydällä nyökkäilyyn. Se tunne, kun kuntosalilla nousee ennätysmäärä rautaa tai pystytkin juoksemaan saman lenkin nopeammin kuin viime viikolla, antaa näkymättömästi voimaa kaikkeen muuhunkin tekemiseen.
Harrastuksen ei kuitenkaan tarvitse olla aina liikuntaa. Jotkut käyvät aamu-uinnilla avannossa, vaikka vesi on hyytävän kylmää. Toinen vannoo virkkauksen nimeen ja väittää, että se on ainoa hetki viikossa, jolloin kukaan ei puhu opintopisteistä ja pystyy toimimaan edes hetken automaatiolla kuormittamatta aivoja. Oikeastihan sillä, mikä harrastuksesi on, ei ole mitään väliä. Tärkeintä on, että itse nautit siitä ja voit saada selkeän rajan siihen, milloin olet oikeasti ansaitusti vapaalla.
Viisas äitini aina muistuttaa minua siitä, että opiskelijan suurin riski ei ole epäonnistuminen, vaan se, että unohtaa elää. Se kuulostaa dramaattiselta, mutta on ihan totta. Näen ympärilläni liian usein kalentereita, joissa ei ole yhtään tyhjää päivää. Tapahtuma toisensa perään, kokouksia, raportteja, tenttejä. Ja silti monen kasvoilla on vähän sellainen tyhjä ja onneton katse. Silloin harrastus ei olisi pelkkää vapaa-aikaa vaan se voisi olla tapa pitää jalat maassa ja mieli kasassa. Siinä missä joku toinen kasvattaa CV:tään, yritän itse opetella, että kaikkea ei tarvitse hallita niin kuin taulukkoa, eikä elämän tarvitse olla pelkkää suorittamista.
Ehkä opiskeluvuodet eivät lopulta olekaan pelkkää akateemista kasvua tai järjestöportaiden kipuamista. Ehkä niissä tärkeintä on löytää jonkinlainen rytmi, jossa suorittaminen ja eläminen pysyvät tasapainossa. Minulle harrastukseni ovat kuin ankkureita. Ne pitävät minut kiinni siinä kuka olen, vaikka ympärillä vaihtuisi kurssi, hallituskausi tai elämänvaihe. Tiedän, että huominen voi tuoda taas kiirettä ja kokouksia, ehkä liiankin täyden kalenterin. Mutta jos jostain olen varma, niin siitä että elämä ei ole kuin MacBookini Tj11 tehtävissä. Se ei kaadu, jos yksi solu jää tyhjäksi; päinvastoin, juuri tyhjät kohdat tekevät siitä elämisen arvoisen.
Monelle kauppisopiskelijalle Turun KY näyttäytyy keskeisimpänä opiskelijaelämän ja edunvalvonnan mahdollistajana. Eikä ihme, olemmehan näkyvillä opiskelijalle tapahtumissa ja somessa opiskelijan ensimmäisestä päivästä lähtien.
TYY sen sijaan voi monelle tuntua etäiseltä. Näin oli myös minulle, kunnes tulin valituksi edustajistoon viime syksynä, kiitos vielä luottamuksesta. Turun yliopiston ylioppilaskunta eli TYY on siis kaikkien yliopistolla opiskelevien yhteinen edunvalvoja sekä tapahtumajärjestäjä. Turun KY toimi omana ylioppilaskuntanaan vuoteen 2010 saakka, jolloin yhdistyimme yhdeksi ylioppilaskunnaksi. Tänä vuonna olemmekin kokoustaneet ja pitäneet lukuisia puheenvuoroja edustajiston kokouksissa ja juhlistaneet yhdistymisen vuosipäivää yhdessä TYYn hallituksen kanssa. Olenkin pohtinut, mikä ylioppilaskunnan rooli meidän arjessamme oikeastaan on. Moni haikailee edelleen itsenäistä ylioppilaskuntaa, mutta menneisyyteen on turha haikailla.
Opiskelijoiden yhteinen kattojärjestö on tietenkin tärkeä. Hyödymme TYYn tekemästä edunvalvonnasta yliopistolla ja valtakunnallisesti, jotta TuKYn huolet välittyvät muillekin kuin omalle tiedekunnallemme. Edustajistossa olemmekin tänä vuonna ajaneet esimerkiksi EXAM-tiloihin piirtonäyttöjä ja muistiinpanovälineitä, jotka meille kauppislaisille ovat erityisen tärkeitä. Opiskelijat ovat kuitenkin monista jakavista asioista hyvin montaakin mieltä, ja keskustelu eksyykin usein valtakunnapoliitikkaan. Siksi ylioppilaskunnan on vaikea edustaa täysin jokaista, päättyväthän edustajistonkin äänestykset usein lähes tasatilanteisiin. Pahimmillaan opiskelijan on siis pakko rahoittaa yhdistyksen toimintaa, jonka mielipiteistä hän saattaa olla täysin eri mieltä.
Turun KY:llä on varmasti laajin toimijakenttä koko yliopistoyhteisössä. Sen rahoittamiseen erityisesti toimijaryhmien osalta on TYYllä tärkeä rooli. Monelle toimijoista on varmasti varsin tuttua täytellä TYYn avustushakemuksia. Tässä ylioppilaskunta toimiikin hyvän opiskelijaelämän tärkeänä mahdollistajana. Jos jokaisen yksittäisen kerhon tulisi jäsenmaksuilla rahoittaa toimintansa, olisivat varmasti useat bileet, joissa olen itsekin käynyt, jääneet järjestämättä. On kuitenkin huomioitava, että jäsenmaksustasi vain noin 12 % palautuu jäsenjärjestöille, kun taas henkilöstö ja luottamushenkilökuluihin uppoaa noin 62 % jäsenmaksustasi.
Meidän on muistettava myös oma uniikki asemamme Turun yliopistoyhteisössä. Ainejärjestömme on yksi Suomen suurimmista ja vastaakin hallinnoltaan sekä organisaatioltaan edelleen lähes omaa ylioppilaskuntaansa. Omistamme tilat, jossa järjestämme tilaisuuksiamme, koulutamme tutorit sekä uudet toimijat vuosittain omille tavoillemme ja pidämme huolta oikeuksistamme tiedekunnassamme. On varsin ymmärrettävää, että pienempi tai nuorempi tiedekunta ei pysty tarjoamaan tätä jäsenistölleen, jolloin TYYn palvelut tulevat elintärkeiksi opiskelijakulttuurin mahdollistamiseksi. Ehkä juuri siksi mielestäni jäsenyyden pitäisikin olla vapaaehtoista, jotta yksilö voi itse päättää kokeeko hän jäsenmaksunsa tuovan hänelle vastinetta.
Jätän lukijan päätettäväksi, mitä mieltä ylioppilaskunnasta ja sen toiminnasta on. Kuitenkin muistutan vielä loppuun, että tähänkin toimintaan on mahdollista vaikuttaa. Jäsenyyden ollessa pakollista (tai kuten ylioppilaskunta-aktiiveilla on tapana sanoa automaattista) kannattaakin toiminnasta ottaa kaikki irti ja muokata sitä meidän näköiseksi. Tule siis juttelemaan TSE-listan edaattoreille ja muista äänestää jälleen edustajistovaaleissa vuonna 2027!
