Arki opiskelijana on usein tasapainottelua luentojen, oppimispäiväkirjojen ja tenttien välissä. Päivät täyttyvät tehtävälistoista ja ryhmätöiden palavereista, joista tulee ainakin itselleni liiankin helposti koko arjen aikataulu. Alku keväällä kuitenkin huomasin, että kalenterissani ei ole lainkaan tilaa sille, mikä tekee elämästä kevyttä eli harrastuksille. Tajusin, että olin unohtanut varata kalenteriini aikaa sellaiselle tekemiselle, jossa ei ole tavoitteita, mittareita tai suorituspalkintoja. Sellaista, joka ei tuota riviä ansioluetteloon, mutta kasvattaa jotain paljon tärkeämpää, nimittäin omaa hyvinvointiani.
Vaikka järjestötoiminta tuntuu meistä monelle palkitsevalta ja moni meistä pitää näitä hommia harrastuksena, olen kuitenkin sitä mieltä, että toisinaan on parempi päästää kokonaan irti kouluun liitännäisitä ympyröistä. Monille meistä sellainen mahdollisuus löytyy liikunnasta. On helppo ajatella, että liikunta on vain tapa ylläpitää kuntoa, mutta yhtä tärkeää on sen vaikutus mieleen. Välillä oma jaksaminen löytyy juuri siitä, että huomaa olevansa fyysisesti kykenevä, ei vain henkisesti sitkeä. Että voi käyttää kehoaan muuhunkin kuin koneen ääressä istumiseen tai kokouspöydällä nyökkäilyyn. Se tunne, kun kuntosalilla nousee ennätysmäärä rautaa tai pystytkin juoksemaan saman lenkin nopeammin kuin viime viikolla, antaa näkymättömästi voimaa kaikkeen muuhunkin tekemiseen.
Harrastuksen ei kuitenkaan tarvitse olla aina liikuntaa. Jotkut käyvät aamu-uinnilla avannossa, vaikka vesi on hyytävän kylmää. Toinen vannoo virkkauksen nimeen ja väittää, että se on ainoa hetki viikossa, jolloin kukaan ei puhu opintopisteistä ja pystyy toimimaan edes hetken automaatiolla kuormittamatta aivoja. Oikeastihan sillä, mikä harrastuksesi on, ei ole mitään väliä. Tärkeintä on, että itse nautit siitä ja voit saada selkeän rajan siihen, milloin olet oikeasti ansaitusti vapaalla.
Viisas äitini aina muistuttaa minua siitä, että opiskelijan suurin riski ei ole epäonnistuminen, vaan se, että unohtaa elää. Se kuulostaa dramaattiselta, mutta on ihan totta. Näen ympärilläni liian usein kalentereita, joissa ei ole yhtään tyhjää päivää. Tapahtuma toisensa perään, kokouksia, raportteja, tenttejä. Ja silti monen kasvoilla on vähän sellainen tyhjä ja onneton katse. Silloin harrastus ei olisi pelkkää vapaa-aikaa vaan se voisi olla tapa pitää jalat maassa ja mieli kasassa. Siinä missä joku toinen kasvattaa CV:tään, yritän itse opetella, että kaikkea ei tarvitse hallita niin kuin taulukkoa, eikä elämän tarvitse olla pelkkää suorittamista.
Ehkä opiskeluvuodet eivät lopulta olekaan pelkkää akateemista kasvua tai järjestöportaiden kipuamista. Ehkä niissä tärkeintä on löytää jonkinlainen rytmi, jossa suorittaminen ja eläminen pysyvät tasapainossa. Minulle harrastukseni ovat kuin ankkureita. Ne pitävät minut kiinni siinä kuka olen, vaikka ympärillä vaihtuisi kurssi, hallituskausi tai elämänvaihe. Tiedän, että huominen voi tuoda taas kiirettä ja kokouksia, ehkä liiankin täyden kalenterin. Mutta jos jostain olen varma, niin siitä että elämä ei ole kuin MacBookini Tj11 tehtävissä. Se ei kaadu, jos yksi solu jää tyhjäksi; päinvastoin, juuri tyhjät kohdat tekevät siitä elämisen arvoisen.
Kannustavin terveisin,
Maria Kekkonen, sosiaalipoliittinen vastaava
