Kun kalenteri ei enää täyty itsestään
Viimeiset kolme vuotta olen elänyt aika vauhdikasta opiskelijaelämää ja hyppinyt hallituksesta toiseen. Jossain kohtaa siihen vaan jäi koukkuun. Yhtäkkiä sitä olikin mukana järjestämässä sika siistejä juttuja, vaikuttamassa ja tekemässä asioita, jotka oikeasti näkyivät muillekin.
Kun pääsin NESUun mukaan, fiilis oli heti että okei tätä lisää. SItten se vuosi meni ohi silmänräpäyksessä, ja yhtäkkiä pitikin jo miettiä, että mihin sitä “eläköityisi”.
Sitten päädyin hakemaan baarimestariksi.
Ja siitä se uusi vaihe sitten taas lähtikin.
Nyt, reilun vuoden jälkeen tässä roolissa, oma “eläköityminen” herättää aika ristiriitaisia fiiliksiä. Toisaalta on siistiä antaa vastuu eteenpäin ja keskittyä muihin juttuihin. Mutta samaan aikaan on pakko myöntää, että tuntuu haikealta luopua omasta roolista näin ihanassa porukassa.
Kun pääsee mukaan toimintaan, kaikki tapahtuu tosi nopeasti. Ihmiset hitsautuvat yhteen melkein huomaamatta, ja yhtäkkiä sulla on ympärillä porukka uusia ystäviä. Kalenteri täyttyy itsestään. Kokouksia, tapahtumia, iltoja, joihin päädyt ilman sen kummempaa suunnittelua.
Ja ehkä juuri siksi muutos tuntuu nyt niin isolta. Ei enää niitä tilanteita, joissa törmäät samoihin tyyppeihin kolme kertaa saman päivän aikana puolivahingossa, vaan niiden eteen pitää oikeasti nähdä vaivaa.
Mutta mitä tapahtuu, kun kukaan ei enää järjestä sun elämää valmiiksi?
Kolmen vuoden aikana oma arki ja ehkä vähän identiteettikin on rakentunut tämän kaiken ympärille. Ei pelkästään pestien kautta, vaan niiden ihmisten ja kokemusten kautta, joita ne ovat tuoneet mukanaan.
En ole katoamassa mihinkään, eikä ole Turun KY myöskään. Mutta silti tuntuu, että joku vaihe on päättymässä.
Ja se tuli yllättävän nopeasti.
Jossain kohtaa porukka alkaa lähteä vaihtoon tai muuttaa takaisin kotikaupunkeihin. Pupuvuonna se tuntui vielä tosi kaukaiselta. Nyt huomaa olevansa itse siinä pisteessä.
Samalla elämä kauppiksen ulkopuolella alkaa taas kiinnostaa eri tavalla. Sellaiset ennen tosi arkiset hetket, kun hengattiin K-loungessa läppärit auki ja puhuttiin ihan turhaa katosivat yllättävän nopeasti. Silloin ne tuntuivat ihan tavallisilta päiviltä. Nyt tajuaa, että ne oli ehkä koko yliopiston arvokkaimpia hetkiä.
Mitä tekee maanantaina kello 16, kun kalenterissa ei enää lue “kokous”?
Vaikeinta ei ehkä ole se, että kaikki loppuu, vaan se, että nyt pitää itse päättää, mitä tilalle tulee.
Ja siis kieltämättä se on myös samalla aika vapauttavaa.
Olen ihan älyttömän kiitollinen näistä vuosista Turun KY:llä ja kaikista ihmisistä, jotka tämä yhteisö on tuonut mun elämään. Joten kiitos teille kaikille, jotka ootte tehneet näistä vuosista niin ikimuistoisia.
Ja siis kyllähän mä tänne kouluun edelleen jään <3
Eläköitymis terkuin,
Olivia Virtamo
Baarimestari