Kolme tenttikertaa, yksi elämä

Nyt kuluneella tenttiviikollakin hiljasto ja K-lounge täyttyi ahkerasti opiskelevista kyltereistä ja tunnelma oli enemmän tai vähemmän painostava. Ainoat asiat monien mielessä olivat LR03 tentin vaikeat teoriakysymykset tai vaikka TKMY1 matriisit. Päivien ajan jaksaakin vielä painaa hieman kovemminkin pelkkä koulu (ehkä myös työnhaku lisämausteena) pyörien mielessä, mutta entä kun päivistä tulee viikkoja tai viikoista kuukausia?

Olen ainakin itse monissa tapauksissa tottunut pusertamaan eteenpäin tuolla niin tunnetulla ”suomalaisella sisulla” lähes verenmaku suussa. Välillä sitä huomaa menevänsä eteenpäin sillä mentaliteetilla, että ei sillä niin väliä, miten elämässä muuten menee, kunhan nyt nämä hommat saisi tehtyä, nämä tentit läpäistyä ja kunhan lisää noppia kilahtaisi tasaista tahtia nettiopsuun. Sen jälkeen sitten teen kaikkea kivaa ja alan elämään. Jossain kohtaa havahdun, että en ole vieläkään ”alkanut elämään” ja pidän ehkä yhden vapaapäivän.

Välillä ehkä kannattaisi miettiä, kumpaan kannattaisi oikeasti panostaa enemmän, tentteihin vai omaan elämään ja hyvinvointiin. Jos elämässä menee muutenkin huonosti ja pää tuntuu räjähtävän, ovatko ne viisi noppaa oikeasti sen arvoisia?

En missään nimessä tarkoita sitä, ettei hommia tulisi välillä painaa vähän kovempaakin, sillä faktahan on se, ettei aina kaikki voi olla helppoa ja kivaa. Haluaisin vain herättää itse kunkin pohtimaan sitä, mitä oma hyvinvointi merkitsee kiireen ja koulupaineiden keskellä. Meillä kyltereillä kun kuitenkin tuntuu olevan tapana lähes ihailla kiireistä elämäntapaa sekä sellaisia ihmisiä, jotka saavuttavat mahdollisimman paljon mahdollisimman nopeasti.

Ilona Lehti
Vapaa-ajanvastaava

Vuoristorata nimeltä vapaaehtoistoiminta

TuKYn ansioista meillä Turun kauppakorkeakoululaisilla on mahdollista olla osana toinen toistaan villimpiä projekteja. Vuosittain kymmenet eri toimijat hakevat riveihinsä vahvistusta, kun hallitus vaihtuu tai seuraavan vuoden projektin, kuten esimerkiksi Speksin rakentaminen aloitetaan. Vuosi toisensa jälkeen projektit aloitetaan uudella kokoonpanolla, lähes nollasta, ja vuosi toisensa jälkeen tapahtumatuotantomme on maan kärkipäässä opiskelijatapahtumatasolla. 

Sen vuoden aikana kun esimerkiksi Vuosijuhlia, Speksiä tai vaikkapa Pikkulaskiaista rakennetaan, hitsautuu yhdessä työskentelevä porukka yhteen. Kun työstää projektia monia tunteja viikossa yhdessä tutuksi tulleen ryhmän kanssa, tuo se arkeen väistämättä sisältöä, jota ei siitä muuten löytyisi. 

Itse olen päässyt tutustumaan eri projektien toteuttamiseen fuksivuotenani Ulkkiksen riveissä, Vuosijuhlatiimissä, sekä pääsin mukaan antamaan panokseni Pikkulaskiaisen markkinointitiimiin. Nämä kaikki projektit ovat tuoneet elämääni uusia taitoja, kokemuksia, sekä ennen kaikkea hyviä ystäviä. 

Mutta mitä tapahtuu sitten, kun kaikki projektit ovat ohi? 
Jaostovuosi loppuu, projektit tulevat päätökseen, ja sitten moni löytää itsensä pohtimassa seuraavaa; mihin sitä seuraavaksi lähtisi mukaan? 

Kun on tottunut kokoustamaan useamman kerran viikossa, tuntuu yllättävän oudolta kun kokoushuoneeseen ei tarvitsekaan enää palata. Tottakai poikkeuksiakin on, sillä on täysin normaalia jos ensimmäisen projektinsa jälkeen toteaa että hei, tämä ei ollutkaan se oma juttu. Aina vapaaehtoistoiminta ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista, koska kylterit osaavat juhlimisen lisäksi olla myös erittäin kriittisiä silloin, kun kaikki ei menekään putkeen. Toiminnan jatkuvuuden takaamiseksi on kuitenkin tärkeää, että vuosi toisensa jälkeen sekä uudet tekijät, että ne vanhat konkarit kokevat halua lyödä kortensa kekoon ja luoda uusia kokemuksia ja muistoja koulumme opiskelijoille. 

Se vuoristorata, minkä projekteissa toimiminen tarjoaa, on mielestäni täysin sen arvoista.

Hanna Leskinen
Viestintävastaava

Tyyntä ennen lumimyrskyä

En ole nukkunut kovin hyviä yöunia viimeiseen kahteen viikkoon. 

Ei siksi, että olisin stressaantunut tai että jotkin muut murheet arjesta painaisivat. Ei siksi, että tuntisin erityisiä paineita ensi torstaista. Vaan siksi, että minua jännittää. Hyvässä ja pahassa. 

Pikkulaskiainen on jo käsillä, mikä tarkoittaa sitä, että noin vuoden pituinen työjakso tulee omalta osaltani päätökseen. Kaikki kulminoituu tulevaan torstaipäivään, jossa puntaroidaan tiimimme aikaansaannosta. Moni asia on nyt toisin kuin viime vuoden tapahtumassa ja uurastuksemme tulee olemaan noin 10 000 suurennuslasin alla. Toiset pitävät joistain uudistuksista, toiset eivät välttämättä niinkään.  Ja hyvä niin – jos syntyy puhetta ja tunteita, olemme onnistuneet jo osittain tehtävässämme.

Talvi ei varsinaisesti täällä etelässä ole hellinyt. Kuravettä on tullut taivaan täydeltä jo syyskuusta lähtien ja valkeista kinoksista olemme saaneet vain haaveilla. Ihmiset ovat kyselleet Mercatorin käytävillä ”lähdettekö hakemaan pohjoisesta lunta mäkikisaa varten?” kun taas mäkikisan kilpailijat ovat puolestaan tiedustelleet, että tuleeko heidän rakentaa tänä vuonna pyörät kelkkoihinsa. Tämän lisäksi oman mausteensa mäkikilpailuun tuo siirtyminen Puolalanpuistosta Aurakadulle ja Kauppatorin kupeeseen. Aurakadun lumettaminen, kävelykadun täyttäminen yrityspisteillä ja lavan asettaminen kauppatorille artisteineen on vaatinut huomattavasti enemmän dialogia kaupungin, yritysten ja lähialueen asukkaiden kanssa. Luonnollisesti uusi ympäristö saa aikaan epätietoisuutta – joka saa aikaan juuri jännitystä. 

En todellakaan tiedä mitä torstai tuo tullessaan. Ja sehän tässä on parasta. Tuo tuntemattomuuden tunne saa meidät ajamaan itsemme reunalle, jossa syntyy yleensä hyviä tuloksia. Parhaassa skenaariossa kaikki menee hyvin ja toisaalta myös kaikki voi mennä päin vittua. Molemmat riippuvat monen tekijän summasta. Tässä kontekstissa tämä monen tekijän summa on minä sekä tiimini. Nimittäin he ovat tämän kaiken työn takana. Te hyvät lukijat varmasti hyvin ymmärrätte, että tiimi koostuu koulumme opiskelijoista, jotka tekevät tätä tapahtumaa vapaaehtoisesti. Kaikki muut kävijämme eivät niinkään. Työ mitä teemme on ajoittain epäkiitollista, näkymätöntä ja raskasta. Aikataulu on hektinen ympäri vuoden ja pyrimme siihen, että kaikki menee nappiin kun torstai koittaa. Tiimini on osoittautunut rohkeaksi, tunnolliseksi ja ahkeraksi – siis kaikkea sitä, mitä vain päätuottaja voi toivoa. On siis hyvin epätodennäköistä, että kaikki menisi päin vittua. Eräässä työhaastattelussa minulta kysyttiin mikä on tähän mennessä suurin saavutukseni. Helppoahan se olisi ollut sanoa että ”no mä olin ison talvifestarin päätuottaja tajuutsä?” Mutta tämän projektin ehdottomasti suurin saavutukseni on se, että saimme rekrytoitua parhaan mahdollisen tiimin tekemään Suomen isointa talvifestaria.

Muistan vallan mainiosti mikä loppupeleissä sai minut pyrkimään päätuottajan pestiin vuosi takaperin. Kello oli noin kolme aamuyöllä Bad Gasteinlaisessa vuokra-asunnossa. Päivä oli alkanut aikaisin aamulla ja kulunut Alppien rinteissä ja maisemissa. Tätä luonnollisesti seurasi afterski ja vielä yölliset jatkot halukkaille talon asukeille keittiön saluunassa. Ystäväni Olli ja Onni innostuivat kanssani jäädä tekemään tuttavuutta paikallisten panimotuotteiden kanssa muiden mennessä nukkumaan. Pitkä yö sisälsi lukuisia Timo Jutila -imitaatioita Onnilta ja kehonrakennussarjoja Ollilta. Veren mennessä lihasten pullistelusta lopulta päähän Olli oli lähestulkoon pois pelistä ja torkkui pöytää vasten. Onnin kanssa siinä vielä sitten mentiin eteenpäin. Valittelin Onnille, että en tiedä onko mitään järkeä lähteä tuottamaan seuraavaa Pikkulaskiaista painostuksesta huolimatta. Onni katsoi minua humaltuneilla silmillään ja totesi: ”joskus sun pitää mennä sinne epämukavuusalueelle. Se kasvattaa ihan älyttömästi.”

Ja niin tein.  Olen erittäin tyytyväinen siitä, sillä tämä projekti on opettanut sellaisia asioita isoista kokonaisuuksista, joita ei välttämättä luennoilla istumalla opita. Lopetan päätuottajakauteni seuraaviin sanoihin ja kehotukseen: 

Uskalla tehdä asioita, mistä olet epävarma. Sillä loppupeleissä elämän suurimmat palkkiot saadaan tekemällä asioita, jotka pelottavat sinua eniten.

Nähdään torstaina.

Niklas Rimpi
Pikkulaskiaisen päätuottaja 2020

Hyvä että jalkakäytävällä edes pysytään…

“Pidä kiinni hei mua, niin mä pitää voin sua. Kyllä kaverilta pitää aina saada tukea” sanailee TikTak vuosituhannen alun hittibiisissään Hengaillaan. 

Ja totta joka sana, sillä mihin päätyisimmekään ilman ihmisiä, jotka jakavat valituksen aiheemme Mercatorin lasikaton alla pupusyksyn tkmy ykkösestä kandiin, menyihin ja aina graduahdistukseen asti? Vertaistuki on paras ja ehkä tärkein asia, jonka saamme uppoutuessamme omaan kuplaamme koulussa ja jopa vapaa-ajallakin. Kaverit kulkevat vierellämme iltapäivän ryhmätyötapaamisista haalaribileiden jatkoille ja seuraavan aamun kollektiiviseen vuosikurssikrapulaan Osuuskauppasalissa. Ja kuten biisissäkin huomautetaan, on tosiystävyys vastavuoroista ja pyyteetöntä. Apua uskaltaa pyytää, kun tietää, että vielä tulee tilaisuus, jossa pääse itse pelastamaan kaverin kiipelistä.

Eräästä asiasta rohkenen kuitenkin olla eri mieltä TikTakin kanssa: “Hei me heilutaan taas, mutta ei me kaaduta.” Tosiasiassa elämässä tulee vastaan myös kaatumisia, niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisestikin. Sitä varten ovat jälleen ystävät, jotka nostavat meidät ylös. Tietysti vasta sen jälkeen, kun he ovat ensin nauraneet makeasti kompuroinnillemme.

Onko sinulla ystävä, joka on aina tukenasi, kun elämä heittelee? Siis todellinen Tosiystävä? Henkilö, jolle voit kertoa huolista ja joka auttaa jaksamaan, kun koulustressi lyö vasten kasvoja. Ilmianna Tosiystäväsi perusteluiden kera 9.2. mennessä tällä lomakkeella https://forms.gle/xUES2RXAwPkMJEjRA . Edunvalvontajaosto ja Terve Mieli -projekti haluavat viime vuoden tapaan huomioida nämä arjen sankarit Tosiystävä-haalarimerkeillä.

Ps. Olethan käynyt tutustumassa TuKYn nettisivujen uuteen Jaksaminen-osioon, osoittessa: https://www.tuky.fi/etusivu/opiskelu/jaksaminen/

Sivulta löytyy tietoa ja erilaisia tahoja, joista saa apua, kun oma tai kaverin jaksaminen on koetuksella, oli syy mikä hyvänsä.

Sofia Isolauri
Sosiaalipoliittinen vastaava

”Teen tämän myöhemmin” ja muita valheita, joita kerrot itsellesi

On tammikuun viimeinen viikko ja enemmistö TuKYn toimijoista on vaihtunut. Uusiin rooleihin on alettu tottua. Osa vanhemmista kuntalaisista on saattanut aloittaa trainee-ohjelmassa, jotkut taas raapustavat kandejaan tai gradujaan. 

Kun puhutaan opinnoista tai järjestötoiminnasta niitä harvoin rinnastetaan ”oikeisiin” töihin, joissa työntekijän etua valvotaan sitä suurempien tahojen avulla. Toimistotyöajat ja itselle asetettujen vaatimusten kohtuullisuus tuntuvat usein pyyhkiytyvän innostuksen ja jännityksen aaltojen mukana pois. Osallistujille on tarjottava parempi tapahtuma, oma kädenjälki on saatava näkymään järjestön historiassa ja gradusta on saatava tarpeeksi arvosana. Paine lähtee usein omasta itsestä, jolloin ystävien on siihen vaikea puuttua. Olen koonnut tähän hieman viimeisen kahden vuoden aikana oppimiani vinkkejä, joita itse käytän edelleen työelämässä:

  • Määritä itsellesi työajat, sillä sitä ei sinulle kukaan muu tee. Kerro nämä työajat niille henkilöille, joiden kanssa teet töitä ja pidä niistä kiinni. Toimi tässä myös vastavuoroisesti, äläkä odota kollegoiltasi vastausta sunnuntai-iltana. 
  • Suunnittele hyvin, tee asiat ajoissa valmiiksi jos se on mahdollista ja pyri välttämään kaiken jättämistä yhdelle viikonlopulle. Tämä on erittäin tärkeää myös levon kannalta, jos sinulla on rästissä useampi asia, et todennäköisesti saa niitä pyyhittyä pois mielestäsi.
  • Pidä töihin liittyvä viestintä pois WhatsApista, tavoittele tilannetta, jossa itse päätät milloin näet ja reagoit työhön liittyviin viesteihin. 
  • Jos stressaat, että työsi tulos ei ole tarpeeksi hyvää, pyydä toisen mielipidettä ja keskustele huolistasi. Asiat ovat todennäköisesti huonommin mielessäsi kuin todellisuudessa. 

Opiskeluaikana pääset teorian lisäksi opettelemaan missä omat rajasi menevät sekä kasvattamaan itseluottamusta työelämää varten. Älä vähättele sitä mitä ja kuinka paljon teet tai olet tehnyt, enkä puhu ainoastaan työhakemuksista. Jos vähättelet omaa toimintaasi, ajat itsesi epärealististen työpanosten ja pahimmassa tapauksessa jopa burnoutin äärelle.

Kaikkia työelämätaitoja et kuitenkaan pääse opettelemaan niin helposti koulussa tai järjestötoiminnassa. Esimerkiksi palkkaneuvottelutilanteita ei ainakaan TuKYn toiminnassa tule hirveästi vastaan. Näissä tilanteissa saatat löytää tarvittavat avut Suomen Ekonomien ”TEV1 – Asiantuntijan ja esimiehen työelämätaidot” -kurssilta. Löydät lisätietoa kurssista täältä: https://opas.peppi.utu.fi/fi/opintojakso/MU509002/1613. Kurssille voit ilmoittautua normaaliin tapaan nettiopsussa!

Toivotan kaikille TuKYn uusille toimijoille onnea vuoteen, ottakaa siitä kaikki ilo irti!

Aku Lehojärvi Turun KY:n Kylli

Eteenpäin, sanoi ekonomiopiskelija työnhaussa

Uusi vuosi tuo mukanaan kuntosalijäsenyyden lisäksi myös eksponentiaalisesti kasvavan ahdistuksen kesätöiden hausta. Joululomalta päästessä katse täytyy suunnata ikuisen harmauden sijaan kesään ja erityisesti kesätyöhakemusten rustaamiseen.

Ikävä tunne kasvaa viimeistään, kun eksyy vahingossa keskelle pöhinän täyttämiä rekrytointimessuja. Pakoilen yritysten edustajia kuin kyniään naputtelevia liittymämyyjiä, vaikka kulhossa olevat Mariannet houkuttelisivatkin. Joulusuklaaövereistä toipuva pää ei pysty edes harkitsemaan keskustelua mielenkiintoisenkaan yrityksen edustajan kanssa, vaan mieli halajaa nopeinta reittiä luentosalin turvaan. 

Työhakemuksissa pitäisi muistella lukiosta kerätyt kielioppisäännöt ja vapauttaa sisäinen Shakespeare juuri yrityksen tyyliin sopivasti. CV-kuvaksi valitsen vähiten tekohymyltä vaikuttavan otoksen, jonka löydän tietokoneen syövereistä. Nerokkaan hakemuksen kirjoitettuani huomaan, että jokainen tieto täytyy syöttää yrityksen omaan järjestelmään vielä erikseen ja eri sanoin. Ahkeruudelle, sosiaalisuudelle ja omatoimisuudelle täytyy jälleen yrittää löytää uudet vastineet Synonyymit.fistä.

Seuraavat viikot ovat hysterian täyttämiä. Aina puhelimen pirahtaessa ryntään hiljaiseen paikkaan kertailemaan, kukakohan niistä kymmenistä yrityksistä haluaa kutsua minut haastateltavaksi. Puhelimen päässä YTHS:n ihana hoitaja ei kuitenkaan tarjoa töitä, vaan peruutusaikaa hammaslääkäriin. Vihdoin näen positiivista sävyä sähköpostiviestissä, kun saan kutsun videohaastatteluun. Viikon päästä sähköpostiin kilahtaa jälleen tutun vihlaisun aiheuttava viesti: ”Kiitos mutta ei kiitos.”

Tietenkään osa kanssaopiskelijoista ei pysty juuri samaistumaan ahdistukseeni vakituisten töiden tai tuttujen kautta hankittujen työpaikkojen takaa, mutta onneksi vertaistukea löytyy silti lähes jokaisesta Mercan kahvipöytäkeskustelusta. En siis ole yksin kesätyöahdistukseni kanssa. Onneksi läheltä löytyy myös apua CV-klinikoista erilaisiin mentorointeihin, jotka mielellään auttavat työnhaussa. Haluan uskoa, että ahkerille työntekijöille on aina jonkinlaista työtä tarjolla. Eikä ole myöskään maailmanloppu, jossei (unelma)töitä kesäksi löydykään. Turha stressata liikaa, kesällä voi myös vaikka opiskella tai lomailla. 

Haluankin toivottaa tsemppiä alkavaan vuoteen ja kesätöiden hakuun!

Hanna-Sofia Luoto

NESU-vastaava