94 päivää. Sen verran on aikaa toisen periodin päättymiseen ja joululomaan. Tämä rajapyykki katkaisee myös maaliskuusta asti jatkuneen Zoomien ja Moodletenttien tahdittaman etäopiskelukierteen, ainakin nykyisen tiedon valossa.
Ottamatta kantaa siihen, mikä olisi paras malli opiskeluiden järjestämiseen tulevaisuudessa, voin melko varmasti todeta, että valtaosa meistä kaipaa ainakin jossain määrin takaisin Mercatorin pöhinään, hiljaston rauhaan tai Osuuskauppasalin hieman epämukaville penkeille. Etäopiskelussa on ehdottomasti puolensa, eikä aamuluennon seuraaminen ole koskaan ollut helpompaa kuin sohvalla peittoon kääriytyneenä. Ehkä se on jopa liian helppoa, kun oman asunnon hiljaisuudessa väistämättä mieleen hiipii ajatus siitä, että mitä opiskelua se tällainen edes on? Noppia kyllä ropisee NettiOpsuun tasaiseen tahtiin, mutta ilman puuttuvaa palasta, opiskelun sosiaalista puolta, tekeminen saattaa tuntua jatkuvalta yksinäiseltä puurtamiselta. Jaetut ilot ja huolet sekä yhdessä koetut hetket ovat merkittävä osa opiskelukokemusta ja omalta osaltaan ne lisäävät opintojen mielekkyyttä. Etäilyn myötä opiskelun sosiaalinen aspekti kokee väistämättä kolauksen.
Uusille opiskelijoille tilanne on vielä haastavampi. Vanhat rusakot pistävät kaveriporukalla opiskelupiirin pystyyn alta aikayksikön, mutta opintojensa alkutaipaleella oleva pupu olisi ilman globaalia pandemiaakin uuden edessä. Uusi kaupunki, uudet ihmiset ja uudet, erilaiset opinnot. Ja nyt kaikki tämä pitäisi ottaa haltuun kertaheitolla kotisohvalta.
On hyvä, että innokkaat pupuset ovat saaneet nauttia perehdytysviikosta ja maistaa palan TuKYn perinteistä sekä päässeet tutustumaan toisiinsa haastavasta tilanteesta huolimatta. Vaikka uusia sydänystäviä ei välttämättä vielä ole ehtinyt löytyä, kannustan pupuja ottamaan mallia rusakoista: Ota rohkeasti yhteyttä vaikka naapuriryhmän pitkäkorvaan ja ehdota porukalla opiskelua, tietysti turvallisuustekijät huomioiden. LRYA:n tiliristikoita on mukavampi pohdiskella yhdessä ja samalla elinpiiri laajenee sieltä omalta sohvalta vähän muuallekin.
Harras toive on, että vuodenvaihteen jälkeen yliopistossa elämä palaisi jälleen normaaliin uomiinsa ja uudetkin opiskelijat pääsisivät kokemaan opiskelijan arkea siinä ympäristössä, joka meille muille on jo niin kovin tuttu. Kotoa käsin pupun voi olla vaikea hahmottaa sitä, mitä Mercan puheensorinassa höyryävien kahvien äärellä ei voi olla huomaamatta: TSE:llä muodostamme ison, yhtä köyttä vetävän yhteisön, jossa apua saa aina kysyttäessä. Myös jokainen uusi pupu löytää varmasti oman paikkansa tästä vuosikurssien ja kaveriporukoiden kirjosta.
Auringon paiste vähenee ja lehdet kellastuvat. Elämä alkaa palautumaan suomalaisille raiteilleen, kun pimeys ja sateet ottavat kansakunnasta vallan. Lindan viime viikkoisten sanojen saattelemana uusi lukuvuosi ja uudet kujeet on pyöräytetty käyntiin. On päästy taas Zoomin ja puoliunessa seurattujen etäluentojen ääreen. Ihan kuin mikään ei olisi muuttunutkaan keväästä. Alkavan syksyn öiseltä taivaalta pilkahtaa esiin kuitenkin jotain suurempaa kuin kuu. Nimittäin yksi suuri kysymys: onko minulla korona?
Tätä kysymystä pohtii lähes jokainen, joka Assarilla vahingossa vetää rapean kalapalan väärään kurkkuun ja meinaa tukehtuen yskiä sitä pihalle. Ensimmäisenä tulee vain mieleen, että voiko se sittenkin olla korona. Ja kuvitelkaa, miltä se näyttää ulospäin. Senhän on pakko olla korona, vaikka kaveri kirjaimellisesti sekunti sitten laittoi vähän reippaamman lusikallisen ruokaa suuhun. My point here? Se leima, minkä siitä saa suoraan naamaansa.
Kesän kääntyessä syksyyn on ollut huomattavissa, että valtakunnallinen media sekä erilaiset sosiaaliset mediat ja viestimet täyttyvät negatiivisista ja syyttävistä jutuista koronaan liittyen. Tämän huomaa myös monien ihmisten omista kommenteista. Eikä siinä sinänsä mitään pahaa ole, sillä ei korona kuitenkaan millään tavalla positiivinen juttu (no pun intended) ole ja se täytyy edelleen muistaa ottaa vakavasti. On kuitenkin eri asia, kuinka tätä asiaa käsitellään. Jos ensimmäinen asia, joka tartunnan yhteydessä tuodaan esille, on altistuneiden määrä, niin tälle tartunnan saaneelle se saattaa tuntua julkiselta ristiinnaulitsemiselta. Mieti itseäsi, jos saisit tartunnan ja uutisista saisit lukea vain, kuinka monta olet altistanut toimillasi.
Tähän kaikkeen voi tietenkin heittää vastapalloon argumenteiksi yksilön ja esimerkiksi tapahtumien järjestäjien vastuut sekä ties mitä muita klassikoita. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole nyt käydä keskustelua vasta-argumenteilla vaan herätellä hiukan uutta näkökulmaa asiaa. Käykää tästä keskustelua vaikka Jodelissa.
Mielestäni tietyissä tilanteissa ihmisillä on kuitenkin suurempi kiire lähteä syyttämään yksilöä kuin selvittämään asian taustoja. Monesti asioilla on kaksi puolta sekä taustalla mahdollisesti vaikeita päätöksiä. Kenenkään leimaaminen ja syyttäminen ei tee asiasta parempaa. Parhaimmillaan vain pahempaa. Sanontahan kuuluu, että tyhmästä päästä kärsii koko ruumis ja uskon, että jos yksilö tekee tyhmästi ja unohtaa oman vastuunsa, hän myös varmasti ymmärtää tehneensä tyhmästi ja kärsii jo valmiiksi ilman, että häntä tarvitsee siitä näkyvästi muistuttaa.
Median ja ympäröivän sosiaalisen verkoston kommentit voivat lisäksi aiheuttaa myös sen, että tartunnan saanut henkilö ei uskalla kertoa tartunnastaan edes perheelleen tai ystävilleen. Lähde siinä sitten kertomaan asiasta lähipiirille, jos asenne on jo valmiiksi syyttävä ja omia valintojasi leimaava. Syyttävällä sormella on helppo osoittaa, mutta pitäisikö välillä sen käyttämistä miettiä hetki pidempään? Pitäisikö välillä edes yrittää ymmärtää ihmistä ja hänen motiivejaan ensin?
”Muistiinpanovihot valmiina hankittuna. Vieressä post it laput valmiina. Ylirajauskynät värijärjestyksessä työpöydällä. Herätys aamun ensimmäiseen koulupäivään on asetettu. Uusi lukuvuosi voi alkaa ja olen valmis.”
”Jatkat puhelimen swaippailua. Ylös. Ylös. Alas. Ylös. Tuplaklikkaus. Kotinäytölle. Uusi sovellus auki. Toista. Huominen on tullut tullakseen. Ei sen kummempia valmisteluja tarvita”
”Lenkin jälkeen hikoiluttaa. Huominen ja ensimmäinen luento jännittää. Oli pakko päästä purkamaan jännitystä pienellä uhreilusuorituksella. Nyt vähän helpottaa”
Tässä mahdollisia pieniä tunnelmakatsauksia, joita mahdollisesti osa teistä eilen sunnuntai iltana saattoi kokea ennen maanantain ensimmäisen koulupäivän ja uuden lukuvuoden starttia. Kesä ja loma alkaa olemaan takanapäin. Minulle ja varmasti monelle muullekkin teistä uusi lukuvuosi tarkoittaa freesiä ja uutta starttia. Levänneenä jaksaa paremmin arkea.
Vaikka kesäloma onkin ohi ja on aika palata takaisin sorvin ääreen niin ei lepäämistä, omaa vapaa-aikaa ja palautumista sovi arjessakaan unohtaa. Kevään viimeisen periodin opintojani muistellessani muistin kuinka haastavaa saattoi olla vapaa-ajan ja koulutyön erottaminen kun kaikki tapahtui omassa opiskelija-asunnossani. Välillä päivät saattoivat olla 12 tunnin mittaisia ja välillä pidin useita omaehtoisia vapaapäiviä. Tasapaino puuttui. Uskon ja tiedän, että osa teistä saattaa jopa samaistua tähän. Nyt kun uusi stratti alkaakin tänään otankin tavoitteeksi raivata tasaisesti kalenteriini niitä vapaa-ajan kivoja asioita ’to do’ listojen sijaan. Urheilua, ystäviä, elokuvia, musiikkia, luonnosta nauttimista ja ihan mitä vaan ja kaikkea sitä mistä SINÄ nautit. Ja haluankin haastaa teidät muut toimimaan samoin. Arjen ei tarvitse olla ankeaa, vaan sisältää myös niitä asioita mitkä antaa sinulle drivea elämään. Levänneenä jaksaa paremmin ja itselleen tulee olla armollinen.
Haluan toivottaa kaikille oikein ihanaa lukuvuoden alkua ja tsemppiä syksyn opintoihin!
Alkava syksy näyttäytyy meille kaikille varsin erinäköisenä, kun olisi vielä alkuvuodesta uskaltanut millään tapaa kuvitella. Keväällä iskenyt pandemia asetti yhdistyksemme toiminnalle, kuten kaikille muillekin, esteitä, joiden ylittäminen vaatisi järjestötoimijoilta aivan uudenlaista venymistä.
Alkujärkytyksestä selviydyttyä Turun KY nousi nopeasti jaloilleen. Alettiin keksiä luovasti erilaisia etätapahtumakonsepteja, järjestää viikottaisia Zoom-kahvihetkiä ja viettämään sitä kauan odotettua vappuakin – tietysti etänä. Yhdistyksen toimintaa suunnattiin hyvin nopeasti sisäisten prosessien kehittämiseen. Esimerkiksi erilaiset toimintaa ohjaavat dokumentit kävivät kesän aikana läpi päivitysprosesseja ja nyt alkavaan lukuvuoteen alettiin valmistautua aiempaa kriittisemmällä otteella.
Kauppakorkeakoulun uudet puput ovat myös uudenlaisessa tilanteessa verrattuna aiempiin vuosiin. Opinnot aloitetaan pääosin etänä, eikä Mercalle pääse heti ensimmäisestä viikosta alkaen viettämään kahvihetkiä totutulla tavalla. Sekä kauppakorkeakoulun henkilökunta että Turun KY ovat kuitenkin varmistamassa, että uudet opiskelijamme pääsevät integroitumaan osaksi yhteisöämme ensi hetkistä lähtien.
Kaikesta, ennen kaikkea kriisitilanteista, on aina syytä oppia jotain – siitä voi olla varma, että koronan läpi taisteleminen on kehittänyt Turun KY:tä entistä vastuullisemmaksi ja ketterämmäksi organisaatioksi. Tämä näkyy jatkossa tehokkaampana viestintänä, mukautuvampana tapahtumatuotantona ja vieläkin kokonaisvaltaisempana edunvalvontana.
Oikein antoisaa opiskeluvuotta jokaiselle ja tervetuloa juuri sinä, pupu!
Kukapa olisi uskonut, että helmikuisen talvikarnevaalin jälkeen, vain kuukautta myöhemmin, maailman meno muuttuu. Olimme jokainen uuden edessä. Kevättä rinnassa. Muuttolinnut tekivät paluuta Aurajoen rantatörmälle. Aurajoenranta ei kuitenkaan hehkunut yhtä kauniina kuin aiemmin. Hahmotellessani tätä kevään viimeistä blogikirjoitusta hain pitkään tekstin suuntaa. Kevät on ollut vähintäänkin erikoinen ja sisältänyt kaikenlaisia tuntemuksia sekä ajatuksia. Monen luonnoksen jälkeen teksti on kuitenkin valmis. Lähdetään katsomaan, mihin päädyttiin.
Kukapa olisi uskonut, että erilaisista kielloista ja rajoituksista huolimatta 70-vuotiaalla Turun KY:llä on toukokuussa 2020 kultaa hiuksissa. Kultaa, jonka yhteisöömme kuuluvat yksilöt ovat sinne ripotelleet. Kultaa, joka koristaa Turun KY:n ja meidän kaikkien kilpeä tulevaisuudessa. Kiitos juuri sinulle.
Kukapa olisi uskonut alun perin, että kevään huipentava onnellisuuskupla vaihtuu poikkeusolosuhteisiin. Itsellä kuitenkin soi tällä hetkellä mielen kesäkaduilla positiivisuuden melodiat ja haluan myös levittää teihin, rakkaat kuntalaiset, näitä positiivisuuden sulosointuja. Mistä nämä sulosoinnut kumpuavat?
Yhteisöllisyys rakentuu yhteisten päämäärien ja kokemusten ympärille. Tänä keväänä tuo sinikeltainen satumaa on ollut uuden edessä ja koetuksella. Yhteisöllisyytemme sai kuitenkin arvoisensa ja merkittävän kruunun vappuaattona. Allekirjoittanut täyttyi aiemmin mainituista sulosoinnuista tuona iltana, kiitos teidän ja Sinun. Yhteisöllisyytemme todisti vahvuutensa, kun kuntalaiset jopa vuosien takaa kerääntyivät yhteen, tällä kertaa etänä, viettämään vappua, kuuntelemaan speksibändin keikkaa ja nauttimaan yhteisömme mahdollisuuksista.
Yhteisö, ystävät, entistä vahvemmat yksilöt. Kultaisen tähtipölyn täyttämä tulevaisuus rakentuu aineksista, jotka on historian saatossa rakennettu, mutta jotka saivat lisää vahvuutta ympärilleen tänä keväänä. Kesä on edessä ja on aika siirtyä toisenlaisiin askareisiin. Syksyllä me kuitenkin palaamme jälleen yhteen, vahvempana ja valmiina nauttimaan jälleen sinikeltaisen satumaan antimista. Syksy tuo tullessaan kevään tapahtumia, kuten Sikawapun, Kuntalaisbailut ja KYlumpialaiset. Yhteiset kokemukset eivät milloinkaan kokonaan poistu, ne vain vaihtavat muotoaan tai parhaimmillaan vain ajankohtaa.
Kukapa olisi uskonut, että tässä on myös onni onnettomuudessa. Suurin osa tenteistä on siirtynyt Moodleen ja moni kandijarruna tunnettu kurssi on nyt mahdollisuus saattaa maaliin huomattavasti paremmilla fiiliksillä. Allekirjoittanut ainakin nauttii myös tästä mahdollisuudesta, nauttikaa tekin. Tsemppiä kaikille vielä viimeisiin tentteihin ja oikein ihanaa kesää kaikille! Tehkää myös siitä itsellenne merkityksellinen.
”Ollaan yhdessä tai ainakin yhtä sydämessä, päivien pidentyessä, jonkin uuden edessä. Kevään lehdillä on tänäkin vuonna elämä, päivien pidentyessä ollaan yhtä sydämessä.”
Kiitos kuluneesta keväästä ja nähdään syksyllä! <3
Varoitus, luvassa on syvällisiä ajatuksia ja itsetutkiskelua.
Kuluneet viikot ovat antaneet minulle paljon ajattelemisen aihetta. Tiedän, että koulussamme on paljon rennon rempseitä persoonia, jotka osaavat elää hetkessä ja laittaa asiat järkevään tärkeysjärjestykseen, murehtimatta turhaan asioita joille ei vain voi mitään. Uskon kuitenkin, että joukkoon mahtuu myös itseni kaltaisia ahdistujia ja täydellisyyden tavoittelijoita, jotka yrittävät kantaa koko maailman murheita harteillaan. Mikä ei muuten onnistu, niiden murheiden alle oikeasti hukkuu.
Olen ehkä vähän ”kaikki tai ei mitään” tyyppinen persoona. Mielestäni ei ole järkeä jättää asioita puolitiehen: Kun kerran ryhtyy johonkin, niin miksei sitä sitten tekisi saman tien kunnolla. Ongelma on, että saatan ryhtyä aika moneen asiaan samaan aikaan, ja ne kaikki asiat pitäisi tietysti hoitaa kunnolla. Lisää ongelmia tulee siinä vaiheessa, kun se ”kunnolla” ei enää riitäkään, vaan kaikesta pitäisi suoriutua täydellisesti. Erittäin ajankohtainen esimerkki tästä on kandi. Kävin muutama viikko sitten tapaamassa kandiohjaajaani, juuri ennen koronakriisin puhkeamista. Kerroin hänelle, että tavoitteeni on ehdottomasti kirjoittaa vitosen arvoinen kandi. Hän vastasi kysymällä aivan loistavan kysymyksen: ”Miksi?”
Tätä kysymystä jäin pohtimaan pitkäksi aikaa, sillä minulla ei todellakaan ollut vastausta. Mitä minä ihan oikeasti sillä vitosella tekisin? Kaipa se tavoite korkeimmasta mahdollisesta arvosanasta liittyi itselleni ominaiseen täydellisyyden tavoitteluun sekä siihen, että tiesin pystyväni siihen. Miksi tyytyä vähempään jos voi saada enemmän? No, niin kliseistä kuin se onkin, niin siksi, että joskus vähemmän todellakin on enemmän.
Tämä koronakriisi on saanut minut katsomaan asioita hieman uudenlaisesta perspektiivistä. Tilanne on kaiken kaikkiaan aivan syvältä, mutta minulle se on ollut myös tärkeä muistutus siitä, mikä oikeasti on tärkeää. Koska olen kopo, en voi julkisesti sanoa etteikö kandilla ja koulumenestyksellä olisi väliä, mutta luotan siihen että osaatte lukea rivien välistä.
Haluankin tässä poikkeustilassa muistuttaa, että kaikkeen ei tarvitse pystyä. Käyttäkää aikaanne ja energiaanne sellaisiin asioihin, jotka tekevät teidät onnellisiksi. Tämän pitäisi toki olla itsestäänselvyys, mutta tässä suorituskeskeisessä maailmassa tekemisen ilo tuntuu turhan usein jäävän suorittamisen jalkoihin. Jos yhtään siltä tuntuu, niin lopettakaa suorittaminen ja höllätkää. Se ei ole laiskuutta, vaan itsestään huolehtimista.
Palautin äsken kandini ja en tule saamaan siitä vitosta. Se ei kuitenkaan tunnu enää yhtä pahalta, kuin ennen tämän tekstin kirjoittamista. Oikeastaan ei tunnu enää ollenkaan pahalta. Ja mikä arvosana sieltä ikinä tuleekaan, se kaiketi riittää.
