Kultainen jälkiviisaus

mennessä Viestintävastaava | joulu 12, 2021 | news, TuKY-blogi

Viime keväänä kirjoitin bloginumeron hömppäsarjoista ja rentoutumisesta hektisen arjen keskellä. Aihe tuntui sillon olevan lähellä sydäntä ja – yllätys yllätys – nyt se tuntuu ajankohtaisemmalta kuin ehkä koskaan aikaisemmin. Siispä, tässä blogikirjoituksessa paneudun jälleen rentoutumiseen, ja itsestään huolehtimiseen. Saatan myös heittää ilmoille muutaman ajatuksen syistä ja tavoista, jotka ajavat meidät väsymyksen tiukkaan syliin. En tiedä vielä, nähtäväksi jää.

Kulunut syksy tuntuu vyöryneen eteenpäin kauhealla vauhdilla ja raivokkaalla tarmolla, imaisten minut ja varmasti monet muutkin eräänlaiseen suorituskierteeseen. Töitä ja velvoitteita on tursunnut ovista ja ikkunoista, ja välillä palautettavat portfoliot ja oppimispäiväkirjat eivät ole jättäneet rauhaan edes öiksi. Lisäksi osa on tehnyt koulun ohella vapaaehtoistoimia, osa käynyt töissä, osalla on lemmikkejä ja osalla kaikkia näitä. Hommaa on siis riittänyt, aikaa sen sijaan ei. 

Uupumuksen ja stressin tunnistaa usein vasta pysähtyessä. Tai ainakin se pitää paikkansa omalla kohdallani, enhän minä voi kaikkien puolesta puhua. Nyt, pysähtyneenä, aidosti hahmotan, miten syvällä suoritusputkessa sitä onkaan koko syksyn ollut ja kuinka on itse ollut pääsyyllisenä kyseiseen kierteeseen; itse olen valinnut osallistua jos jonkimoisiin kissanristiäisiin, itse olen valinnut kurssini, itse olen aikatauluttanut kalenterini tukkoon ja itse en pyytänyt apua, koska ‘’pärjäsin kyllä itsekin’’. Voin siis vain syyttää itseäni. Mutta tarvitseeko minun?

Elämme tietyllä tapaa suoritysyhteiskunnassa, jossa arvotetaan vahvasti moniosaamista, erilaisia meriittejä ja sosiaalista pöhinää. Näin ollen paine touhottaa menemään ja pyrkiä olemaan vähintään ”hyvä kaikessa” kasvaa. Lieveilmiönä tästä moni ajaa itsensä uupumisen partaalle, ja itsekin nostan käden pystyyn merkiksi siitä, että syksyllä tuli useaan otteeseen hoettua ”enää kaksi viikkoa ja sitten helpottaa”. Melkoisen paradoksaalista, sillä kuitenkin kaksiviikkoisen jälkeen seurasi aina uusi kaksiviikkoinen. Tai viikko. Tai kokonainen kuukausi.

Jälkiviisaus on erikoisosaamisalueeni, ja nyt joulun alla hetkessä elämisen ja rentoutumisen merkitys on tuntunut tulevan entistä ajankohtaisemmaksi. Vasta nyt tajuaa, mikä meni pieleen ja nyt itseä keräillessä sitä joutuu maksaa putkipyörteenssä olemisen hinnan. Niinpä näin jälkeenpäin tekisi mieli ravistella syksyn aikaista itseäni, ja painottaa itselle sopivan tasapainon löytymistä, erityisesti juuri työmäärän ja rentoutumisen suhteen. On ok välillä sanoa ei, on ok pyytää apua ja on enemmän kuin ok ottaa aikaa itselleen. Täpötäysi kalenteri kun ei anna joustinvaraa extempore-seikkailuille taikka rennoille koti-illoille, ja usein se kostautuukin pidemmän päälle kasvettuaan lumipalloefektimäisesti.

Olen itse jouluihminen henkeen ja vereen, ja tänäkin vuonna joulu saapuu kreivin aikaan; onneksi kalenterivuosikin puskee välillä hidastamaan. Joulun aika on näet siinä(kin) mielessä ihanaa, että silloin joutuu usein lähes pakon edessä pysähtymään, kenties sukuloimaan ja ennen kaikkea, nauttimaan tunnelmasta ja erilaisista joulun antimista. 

Joulun aikana ja uuden vuoden lähestyessä onkin hyvä hetki pysähtyä, ja miettiä asioita, jotka aikoo tehdä seuraavana vuonna toisin. Itse en liiemmin usko uudenvuodenlupauksiin, enkä muista noin yhtäkään lupausta jonka olen vuosien aikana tehnyt. Sen sijaan tänä vuonna yritän asettaa itselleni löyhiä, mutta tärkeitä tavoitteita vuodelle 2022. Tavoitteita, jotka olisi hyvä toteuttaa, mutta jotka eivät ole kiveen hakattuja lupauksia mallia “käyn kuntosalilla joka maanantai, tiistai, torstai ja lauantai”. Tällä hetkellä tavoitelistani näyttää tältä:

• muista elää hetkessä
• muista ottaa omaa aikaa ja rentoudu
• muista kuitenkin myös kirjoittaa kandia :’)

Lista voi muuttua – ja toivottavasti muuttuukin – pitkin vuotta, mutta tärkeintä on tunnistaa omat kehityskohteet ja toiveet tulevalle vuodelle. Tyhmäähän se olisi toistaa joka vuosi samat virheet uudelleen ja uudelleen, kunnes sitä ollaan eläkeiässä ja on aika muuttaa maalle ja ruveta mökkihöperöksi. Tämä ajatus virheiden toistamisen tyhmyydestä toimii myös oivana aasinsiltana kuivakkaan vitsiin, johon päätän (toistaiseksi) viimeisen blogikirjoitukseni. 

Suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen katsoivat yhdessä edellispäivän urheiluottelua nauhalta. Yhdessä he päättivät lyödä vetoa ottelun lopputuloksesta. Ottelun päätteeksi koitti aika tarkastella, miten lopputulos suhteutui annettuihin veikkauksiin; kävi ilmi, että ruotsalainen hävisi sekä suomalaiselle että norjalaiselle. Harmissaan ruotsalainen tokaisi “Kyllä minä tuon matsin näin jo eilen, en vain ajatellut että maalivahti tekisi samat virheet uudelleen’’.

Prioriteetit kunnossa

mennessä Kansainvälisten asioiden vastaava | joulu 5, 2021 | news, TuKY-blogi

Tätä blogia kirjoittaessani vietän hieman rapsakkaa PMPJn jälkeistä sunnuntaipäivää ja kauhulla tuijotan kalenteriani ja siellä odottavia dediksiä. Nyt kun pikkujoulutkin on juhlittu pois alta, on viimeistään se hetki, kun loputkin kouluhommat alkavat kaatua niskaan. Tosin joillain (esim. allekirjoittaneella) ne eivät lähesty edes niitä viimeisiä vaan tehtävää riittäisi ihan koko ensi kevääksikin. 

Syksy on ollut kiireinen ja voin myöntää, ettei kurssitehtävien tekeminen ole ollut prioriteettilistalla ihan kärkipäässä. Mutta niinhän se menee, että minkä taakseen jättää niin edestään löytää. Onkin ollut lohduttavaa kuulla kavereilta kommentteja siitä, kuinka heilläkin on seuraavat pari viikkoa suorittamista suorittamisen perään. En siis toivottavasti ole tässä veneessä aivan yksin. Mutta kaikesta kuitenkin selviää ja uskon, että tästäkin mankelista on mahdollista selvitä. Ja jos ei selvitä, niin se on sit just niin ja ens kerralla menee toivottavasti vähän paremmin.

Haluankin sanoa, että on ihan okei priorisoida juuri niitä asioita, jotka ovat itselle tärkeitä ja tuo iloa. Itselläni on ainakin ollut tänä vuonna jaksaminen ajoittain kortilla, joten olen mieluummin tehnyt kalenteristani tilaa asioille jotka tekevät minut onnelliseksi. Jostain syystä koulutehtävien tekeminen ei ole tähän kategoriaan osunut, ja tästä syystä ne ovatkin kaikki kasaantuneet tähän joulukuulle. On ihan okei, jos ei joskus jaksa opiskella eikä motivaatiota näy. Tärkeintä on, että oma jaksaminen pitkällä tähtäimellä riittää ja nauttii elämästä. Eikä kannata vertailla itseään muihin, sillä elät kuitenkin omaa elämääsi itseäsi varten, joten tee siitä juuri sellainen kuin hyvältä tuntuu.

En tiedä onko tässä tekstissä varsinaisesti mitään punaista lankaa, sillä luonnollisesti tämänkin kirjoittaminen jäi viime tippaan. Ehkä kuitenkin haluan painottaa vielä sitä, että ei kannata ottaa stressiä, jos esimerkiksi muut ympärillä tekevät kandin 2,5 vuoteen ja itse teet 3,5 vuoteen. Kaikilla on oma polkunsa ja se on ihan täysin okei. 

Kivaa joulun odotusta ja TSEmii loppuvuoteen!

Kissan päiviä

mennessä Koulutuspoliittinen vastaava | marras 28, 2021 | news, TuKY-blogi

Oli talvinen päivä, auringon viime säteet herättivät kissan, joka oli nukahtanut ystävänsä lattialle jättämään vaatekasaan. Hupparit ja treenivaatteet muodostivat yhdessä lämpimän vuoteen, josta kissa nautti suuresti, mutta jota joku toinen kenties kutsuisi sekamelskaksi. Joku olisi myös saattanut kutsua hänen ystäväänsä kissan omistajaksi, mutta eihän se käynyt päinsä – ei kissaa voinut omistaa.

Kissa loikoili vielä hetken vaatekasassa, minkä jälkeen oli aika etsiä aamiaista. Keittiöön päästyään hän huomasi tiskivuoren, jonka huipulle oli kiivennyt ystävän aamiaiskulho. Kissa mietti, mahtoiko alati kasvava vuori koskaan häiritä ystäväänsä. Yhdessä pyykki- ja oppikirjakasojen kanssa ne muodostivat asunnon halki polveilevan vuoriston, mutta kissaa se ei juurikaan haitannut. Hän nukkui pyykkivuoren kupeessa, koetteli tasapainoaan kirjavuorten huipuilla ja ihaili tiskivuoren päivittäin muuttuvaa, kaunista varjokuvaa. Ilman niitä kissan koti olisi ollut kolkko, ilman elämää. Hän toivoi ystävänsäkin ymmärtävän sen.

Suunnistettuaan ruokakulholleen ja syötyään kyllikseen kissa kiinnitti huomionsa seinällä roikkuvaan kalenteriin. Jokainen ruutu oli täynnä eri värisiä merkintöjä, ja kissa ihmettelikin, miten kalenteri jaksoi roikkua seinällä, kun se olisi vain voinut pudottautua suoraan sen alla olevaan roskakoriin.

Miettiessään kalenterin kohtaloa hänen ajatuksensa harhautuivat ystäväänsä, joka tuntui päivittäin tanssivan kalenterin pillin mukaan. Vielä keväällä kissa oli viettänyt monia ihania päiviä loikoillessaan kotona ystävänsä kanssa, mutta syksyn edetessä ystävä oli yhä harvemmin kotona hänen kanssaan. Hän ei voinut muuta kuin pudistella päätään; miksi lähteä merta edemmäs kalaan, kun tehtävää, seuraa – ja jopa kalaa – löytyi paljon lähempää kuin hänen ystävänsä saattoi kuvitellakaan. Kissa oli varma, että mikäli hänen ystävänsä pysähtyisi hetkeksi, lopettaisi kalenterin käyttämisen värityskirjana ja edes välillä antaisi aikaa ystävilleen ja itsellensä, kaikki voisivat elää hieman onnellisempina.

Yhtäkkiä eteisestä kuului rapinaa, kun avainta käännettiin lukossa, ja kissa tiesi ystävänsä saapuvan kotiin. Uteliaana se loikkasi sohvalle seuraamaan, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Kuten arvata saattaa, ystävä hädin tuskin ehti hakemaan jääkaapista jotain syötävää, kun hän jo istahti kissan viereen sohvalle ja alkoi tekemään jotain tehtäviä läppärillään. Kissa yritti saada ystävänsä huomion, mutta huomatessaan epäonnistuvansa ja haluamatta jättää ystäväänsä yksikseen, vain käpertyi takaisin ystävänsä viereen. Muutaman hetken ja turhautuneen kirjoittamisen jälkeen ystävä kuitenkin laittoi läppärin kannen kiinni, laski sen pöydälle ja alkoi rapsuttamaan kissaa korvien takaa. Tyytyväisenä tilanteen saamasta uudesta käänteestä kissa siirtyi ystävänsä syliin, joka jatkoi kissan rapsuttamista. Nauttiessaan ystävänsä lämpimästä sylistä ja rapsutuksista kissa alkoi hiljaa kehrätä. Hänen mielestään tällaiset hetket olivat täydellisiä – suorastaan oikeita kissanpäiviä.

Wili Wrangell

Koulutuspoliittinen vastaava