Viime keväänä kirjoitin bloginumeron hömppäsarjoista ja rentoutumisesta hektisen arjen keskellä. Aihe tuntui sillon olevan lähellä sydäntä ja – yllätys yllätys – nyt se tuntuu ajankohtaisemmalta kuin ehkä koskaan aikaisemmin. Siispä, tässä blogikirjoituksessa paneudun jälleen rentoutumiseen, ja itsestään huolehtimiseen. Saatan myös heittää ilmoille muutaman ajatuksen syistä ja tavoista, jotka ajavat meidät väsymyksen tiukkaan syliin. En tiedä vielä, nähtäväksi jää.
Kulunut syksy tuntuu vyöryneen eteenpäin kauhealla vauhdilla ja raivokkaalla tarmolla, imaisten minut ja varmasti monet muutkin eräänlaiseen suorituskierteeseen. Töitä ja velvoitteita on tursunnut ovista ja ikkunoista, ja välillä palautettavat portfoliot ja oppimispäiväkirjat eivät ole jättäneet rauhaan edes öiksi. Lisäksi osa on tehnyt koulun ohella vapaaehtoistoimia, osa käynyt töissä, osalla on lemmikkejä ja osalla kaikkia näitä. Hommaa on siis riittänyt, aikaa sen sijaan ei.
Uupumuksen ja stressin tunnistaa usein vasta pysähtyessä. Tai ainakin se pitää paikkansa omalla kohdallani, enhän minä voi kaikkien puolesta puhua. Nyt, pysähtyneenä, aidosti hahmotan, miten syvällä suoritusputkessa sitä onkaan koko syksyn ollut ja kuinka on itse ollut pääsyyllisenä kyseiseen kierteeseen; itse olen valinnut osallistua jos jonkimoisiin kissanristiäisiin, itse olen valinnut kurssini, itse olen aikatauluttanut kalenterini tukkoon ja itse en pyytänyt apua, koska ‘’pärjäsin kyllä itsekin’’. Voin siis vain syyttää itseäni. Mutta tarvitseeko minun?
Elämme tietyllä tapaa suoritysyhteiskunnassa, jossa arvotetaan vahvasti moniosaamista, erilaisia meriittejä ja sosiaalista pöhinää. Näin ollen paine touhottaa menemään ja pyrkiä olemaan vähintään ”hyvä kaikessa” kasvaa. Lieveilmiönä tästä moni ajaa itsensä uupumisen partaalle, ja itsekin nostan käden pystyyn merkiksi siitä, että syksyllä tuli useaan otteeseen hoettua ”enää kaksi viikkoa ja sitten helpottaa”. Melkoisen paradoksaalista, sillä kuitenkin kaksiviikkoisen jälkeen seurasi aina uusi kaksiviikkoinen. Tai viikko. Tai kokonainen kuukausi.
Jälkiviisaus on erikoisosaamisalueeni, ja nyt joulun alla hetkessä elämisen ja rentoutumisen merkitys on tuntunut tulevan entistä ajankohtaisemmaksi. Vasta nyt tajuaa, mikä meni pieleen ja nyt itseä keräillessä sitä joutuu maksaa putkipyörteenssä olemisen hinnan. Niinpä näin jälkeenpäin tekisi mieli ravistella syksyn aikaista itseäni, ja painottaa itselle sopivan tasapainon löytymistä, erityisesti juuri työmäärän ja rentoutumisen suhteen. On ok välillä sanoa ei, on ok pyytää apua ja on enemmän kuin ok ottaa aikaa itselleen. Täpötäysi kalenteri kun ei anna joustinvaraa extempore-seikkailuille taikka rennoille koti-illoille, ja usein se kostautuukin pidemmän päälle kasvettuaan lumipalloefektimäisesti.
Olen itse jouluihminen henkeen ja vereen, ja tänäkin vuonna joulu saapuu kreivin aikaan; onneksi kalenterivuosikin puskee välillä hidastamaan. Joulun aika on näet siinä(kin) mielessä ihanaa, että silloin joutuu usein lähes pakon edessä pysähtymään, kenties sukuloimaan ja ennen kaikkea, nauttimaan tunnelmasta ja erilaisista joulun antimista.
Joulun aikana ja uuden vuoden lähestyessä onkin hyvä hetki pysähtyä, ja miettiä asioita, jotka aikoo tehdä seuraavana vuonna toisin. Itse en liiemmin usko uudenvuodenlupauksiin, enkä muista noin yhtäkään lupausta jonka olen vuosien aikana tehnyt. Sen sijaan tänä vuonna yritän asettaa itselleni löyhiä, mutta tärkeitä tavoitteita vuodelle 2022. Tavoitteita, jotka olisi hyvä toteuttaa, mutta jotka eivät ole kiveen hakattuja lupauksia mallia “käyn kuntosalilla joka maanantai, tiistai, torstai ja lauantai”. Tällä hetkellä tavoitelistani näyttää tältä:
- muista elää hetkessä
- muista ottaa omaa aikaa ja rentoudu
- muista kuitenkin myös kirjoittaa kandia :’)
Lista voi muuttua – ja toivottavasti muuttuukin – pitkin vuotta, mutta tärkeintä on tunnistaa omat kehityskohteet ja toiveet tulevalle vuodelle. Tyhmäähän se olisi toistaa joka vuosi samat virheet uudelleen ja uudelleen, kunnes sitä ollaan eläkeiässä ja on aika muuttaa maalle ja ruveta mökkihöperöksi. Tämä ajatus virheiden toistamisen tyhmyydestä toimii myös oivana aasinsiltana kuivakkaan vitsiin, johon päätän (toistaiseksi) viimeisen blogikirjoitukseni.
Suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen katsoivat yhdessä edellispäivän urheiluottelua nauhalta. Yhdessä he päättivät lyödä vetoa ottelun lopputuloksesta. Ottelun päätteeksi koitti aika tarkastella, miten lopputulos suhteutui annettuihin veikkauksiin; kävi ilmi, että ruotsalainen hävisi sekä suomalaiselle että norjalaiselle. Harmissaan ruotsalainen tokaisi “Kyllä minä tuon matsin näin jo eilen, en vain ajatellut että maalivahti tekisi samat virheet uudelleen’’.
Viestintävastaava