Oli talvinen päivä, auringon viime säteet herättivät kissan, joka oli nukahtanut ystävänsä lattialle jättämään vaatekasaan. Hupparit ja treenivaatteet muodostivat yhdessä lämpimän vuoteen, josta kissa nautti suuresti, mutta jota joku toinen kenties kutsuisi sekamelskaksi. Joku olisi myös saattanut kutsua hänen ystäväänsä kissan omistajaksi, mutta eihän se käynyt päinsä – ei kissaa voinut omistaa.
Kissa loikoili vielä hetken vaatekasassa, minkä jälkeen oli aika etsiä aamiaista. Keittiöön päästyään hän huomasi tiskivuoren, jonka huipulle oli kiivennyt ystävän aamiaiskulho. Kissa mietti, mahtoiko alati kasvava vuori koskaan häiritä ystäväänsä. Yhdessä pyykki- ja oppikirjakasojen kanssa ne muodostivat asunnon halki polveilevan vuoriston, mutta kissaa se ei juurikaan haitannut. Hän nukkui pyykkivuoren kupeessa, koetteli tasapainoaan kirjavuorten huipuilla ja ihaili tiskivuoren päivittäin muuttuvaa, kaunista varjokuvaa. Ilman niitä kissan koti olisi ollut kolkko, ilman elämää. Hän toivoi ystävänsäkin ymmärtävän sen.
Suunnistettuaan ruokakulholleen ja syötyään kyllikseen kissa kiinnitti huomionsa seinällä roikkuvaan kalenteriin. Jokainen ruutu oli täynnä eri värisiä merkintöjä, ja kissa ihmettelikin, miten kalenteri jaksoi roikkua seinällä, kun se olisi vain voinut pudottautua suoraan sen alla olevaan roskakoriin.
Miettiessään kalenterin kohtaloa hänen ajatuksensa harhautuivat ystäväänsä, joka tuntui päivittäin tanssivan kalenterin pillin mukaan. Vielä keväällä kissa oli viettänyt monia ihania päiviä loikoillessaan kotona ystävänsä kanssa, mutta syksyn edetessä ystävä oli yhä harvemmin kotona hänen kanssaan. Hän ei voinut muuta kuin pudistella päätään; miksi lähteä merta edemmäs kalaan, kun tehtävää, seuraa – ja jopa kalaa – löytyi paljon lähempää kuin hänen ystävänsä saattoi kuvitellakaan. Kissa oli varma, että mikäli hänen ystävänsä pysähtyisi hetkeksi, lopettaisi kalenterin käyttämisen värityskirjana ja edes välillä antaisi aikaa ystävilleen ja itsellensä, kaikki voisivat elää hieman onnellisempina.
Yhtäkkiä eteisestä kuului rapinaa, kun avainta käännettiin lukossa, ja kissa tiesi ystävänsä saapuvan kotiin. Uteliaana se loikkasi sohvalle seuraamaan, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
Kuten arvata saattaa, ystävä hädin tuskin ehti hakemaan jääkaapista jotain syötävää, kun hän jo istahti kissan viereen sohvalle ja alkoi tekemään jotain tehtäviä läppärillään. Kissa yritti saada ystävänsä huomion, mutta huomatessaan epäonnistuvansa ja haluamatta jättää ystäväänsä yksikseen, vain käpertyi takaisin ystävänsä viereen. Muutaman hetken ja turhautuneen kirjoittamisen jälkeen ystävä kuitenkin laittoi läppärin kannen kiinni, laski sen pöydälle ja alkoi rapsuttamaan kissaa korvien takaa. Tyytyväisenä tilanteen saamasta uudesta käänteestä kissa siirtyi ystävänsä syliin, joka jatkoi kissan rapsuttamista. Nauttiessaan ystävänsä lämpimästä sylistä ja rapsutuksista kissa alkoi hiljaa kehrätä. Hänen mielestään tällaiset hetket olivat täydellisiä – suorastaan oikeita kissanpäiviä.
Wili Wrangell
Koulutuspoliittinen vastaava