Emt

Tai no kyl mä tiedän, halusin vaa saada sut pysähtymään.

Ajattelin kirjoittaa aiheesta, josta mulla on oikeesti jotain sanottavaa, samalla jakaa jotain itsestäni ja mahdollisesti myös antaa sulle jotain ajateltavaa.

Mä olen todella nuoresta asti tottunut tekemään itseni näkyväksi suoritusten kautta. Kilpailin telinevoimistelussa, sain kymppejä kokeista ja tein käytännössä kaiken muunkin ”niinku pitää”. Rakensin mun identiteetin mallioppilaan, sosiaalisen ja urheilevan kympin tytön ympärille. Olin itsevarma, mutta samaan aikaan mua pelotti epäonnistua, koska silloin pettäisin jonkun odotukset. Tiedän nyt, ettei ole kustannustehokasta olla kaikessa hyvä ja miellyttää kaikkia. Mut vaikka sen tiedostaa, niin ei se riman alittaminen, ”ei”:n sanominen tai edes oman jaksamisen etusijalle laittaminen vieläkään helppoa ole.

Meidän kaikkien jatkuvan kiireen, sometuksen, Jodelin ja muiden mediaseksikkäiden asioiden keskellä mä kaipaan ihmisiltä enemmän empatiaa ja läsnäoloa. Varsinkin kauppiksessa koko ajan tapahtuu jotain, pitää verkostoitua, olla sitä pöhinää ja mielellään snäpätä siitä mahdollisimman monelle. Koska hei, pics or didn’t happen.

On vaikeaa olla oma itsensä, jos jatkuvasti tavalla tai toisella hakee muilta lupaa tai oikeutusta omille mielipiteilleen ja tekemisilleen, tai vertaa toisten aikajanoja ja saavutuksia omiinsa. Lunttaamalla somesta tai kaverin elämästä vastauksia, ei pysty keskittymään omaan tekemiseen ja tulee zoomanneeksi vain pieniin, kokonaisuuden kannalta merkityksettömiin yksityiskohtiin.

Koen, että monen meidän käsitys normaalista ja riittävästä on välillä vääristynyt. Siks onkin hemmetin vaikeaa olla itselleen armollinen, kun tuntuu, että tehtävien haalimisesta ja hektisestä elämästä on tullut normeja, oletusarvo. On raskasta multitaskata ja silti todeta muiden tekevän enemmän ja jaksavan paremmin. Hävettää tunne, ettei tee tarpeeksi, vaikka todellisuudessa on tehnyt jo liikaa.

Huomaan, että uupumisesta ja varsinkin nuorten loppuun palamisesta puhutaan koko ajan enemmän. Kauppikselle pyritään saamaan parempaa tukiverkostoa ja hyvinvointi on monissa keskusteluissa esillä. Yhä useampi tuntuu ymmärtävän, että apua saa ja kannattaa pyytää. Kirjoitin blogini tästä aiheesta, koska haluan, että ne viimeisetkin ylisuorittajat ja muiden mielipiteiden varassa eläjät tajuaa, että me ei olla täällä valmistautumassa elämään, vaan elämässä sitä.

Sofia Valvee
Liikuntavastaava

Aika – hupeneva luonnovara

Vuosi on ajanlaskun yksikkö, joka perustuu Maan kiertoaikaan Auringon ympäri. Se kestää yleensä 365 päivää, karkausvuosina 366. Määritelmä on otettu suoraan Wikipediasta ja sen mukaan vuosi on siis suunnilleen yhtä pitkä joka vuosi. Kummasti tämä vuosi vain on tuntunut menevän uskomattoman paljon nopeammin kuin aikaisemmat. En puhu nyt kalenterivuodesta, vaan HalVasta HalVaan -aikavälistä. Kuten todennäköisesti muutkin hallituskollegani, koitan minäkin nyt viimeistä kertaa nyyhkytellä mennyttä vuotta, ja miettiä, mitä tuleman pitää.

Miettiessäni vastausta kysymykseen ajan kulumisesta, löydän vastaukseni suoraan lltasanomien Lifestyle-osastolta. Aika kuluu psykologisesti nopeammin silloin, kun on paljon tehtävää. Sen voin allekirjoittaa, että tekeminen ei varmasti ole tämän hallitusvuoden aikana loppunutkaan. Ne kokoukset, hallinnolliset hommat, uuden miettiminen ja tapahtumissakin se muille näkymätön homma. ”Kuka jää, kun muut on menneet” kyselee Juha Tapio kappaleessaan Kuka näkee sut. Vastaus on tietenkin Parkkibileiden järjestäjä, mistä Juhakin varmasti laulussaan laulelee.

Kaikki kiva loppuu aikanaan, ja kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Näinhän se menee, mutta pitkästä aikaa on oikeasti mietittävä, miten täyttää ne kokouksille ja projekteille varatut ajat alkuviikosta. Jännä miettiä vuoden päästä, onko seuraavakin vuosi kulunut yhtä nopeasti, kuin tämä. Ilmiö on harmittavan käänteinen, sillä mukavat asiat tuntuvat loppuvan nopeasti, kun taas tylsien hommien päättymistä saakin odotella pitkään.

Anyway, itse aion jatkossakin välttää turhaa laiskottelua ja kotiin lukkiutumista, ja kannustan siihen muitakin. Täyttäkää kalenterinne sillä hauskalla ja mukavalla ohjelmalla, oli se sitten mitä  tahansa. Aikaa on jäljellä kertoo Mikko Harjukin, mutta käyttäkää se hyvin.

Antti Heinonen

Liikuntavastaava

Asenne ratkaisee

Kello näyttää puoli kuutta. Ulkona kohoaa Norjan vuoret. Pimeässä bussissa nukkuu 45 exculaista. Aamu sarastaa.

Takana on 20 tunnin bussimatka ja edessä retken ensimmäinen vaellus. Kohteena on Narvikin musta laskettelurinne, jonka tiedetään olevan matkan vaikein rasti. Trangiat lämpenevät parkkipaikalla ja patikointivaatteet on vaihdettu päälle. Jännittää.

Ajattelin blogissani kirjoittaa yhdestä ihmiselle tärkeimmästä ominaisuudesta. Kaikilla se on, mutta sen käyttäminen ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys. Se täytyy löytää. Se on asenne.

Urheilussa asenne on usein helposti havaittavissa. Se voi tarkoittaa täysillä tekemistä, periksiantamattomuutta, täyttä omistautumista, johdonmukaista harjoittelua tai kaikkensa antamista asetettujen tavoitteiden eteen. Samalla tavalla asenteen voi nähdä opiskelussa. Kuka tahansa voi olla fiksu tai lahjakas, mutta mitä sillä on väliä, jos ei tee duunia menestyäkseen. Suurin osa meistä ei koe perineensä mitään huippugeenejä, silloin asenne on kaikki mikä merkkaa.

Puurot on vedetty naamaan ja on aika lähteä liikkeelle. Annamme porukalle kaksi vaihtoehtoa: Vaivalloista maastoa piikkisuoraan ylös tai helpompi taival mutkittelevaa autotietä pitkin. Ryhmäpaine puuttuu peliin ja kaikki valitsevat reitin, joka ei ole polkua nähnytkään. Maasto vaihtelee aina pitkästä ruohikosta mutaiseen suohon ja irtokivikosta lähes pystysuoraan kallioseinämään. Ylöspäin mennään välillä nelinkontin kiiveten ja matkan edetessä tulee niin hiki, että vaatteita vähennetään tasaiseen tahtiin.

Jokaisen nyppylän kohdalla joku fiilistelee, että eihän tuo huippu ole enää edes kaukana, max 10 min. Niinpä niin. Tuntien kuluttua voidaan vihdoin huokaista helpotuksesta ja hengästyneenä riisua reput selästä. Ilma on niin ohutta, että sen keveyden tuntee hengittäessä. Tuulee niin paljon, että lippis lentää päästä. On niin kylmä, että puhelin sammuu. Maisema on henkeäsalpaava ja istumme vain hetken hiljaa ja ihailemme.

On nämä meidän TuKYläiset aika kovaa kansaa. Matkaan oli päässyt täysin nopeusilmossa menestymisen perusteella, eikä nopeudella tarkoitettu kiipeämisnopeutta vuoren huipulle (vaikka sitä reissupalautteessa ehdotettiinkin). Mukana ei ollut sen kummempaa vaellustaustaa omaavia ihmisiä, eikä yhtäkään huippu-urheilijaa. Monet astuivat bussiin suoraan Pupujaisista. Pidänkin aivan järkyttävän suurena saavutuksena sitä, että joka ikinen reissulainen kiipesi ensimmäisen, ja jokaisen sitä seuranneen, vuoren huipulle ihan jäätävällä draivilla homman ajoittaisesta hasardiudesta huolimatta. Samanlaisella asenteella kun painetaan opiskelujen parissa ja tulevaisuuden työelämässä ollaan me aika pysäyttämättömiä.

 

Tekstissä viitataan KY-Sportin syyskuun vaellusexcursioon

Inari Syrjänen
Liikuntavastaava

Liiku

Liiku. Kun mä laitan livee. Liiku. Meil on aina bileet. Liiku. Liiku paitas hikeen – laulaa lorautteli vallan maineikas artisti Jonna reilu kymmenisen vuotta sitten. Kertosäkeen lopussa sanaa liiku hoetaan ripeästi kerta toisensa jälkeen, jolloin siitä muodostuu täysin uusi sana. Siksi se oli mielestäni hauska ja täysin oikeutettu avaus sielua repivälle vuodatukselle, jota aion tähän alle raapustaa. Blogin kirjoittelun osuessa vuorossaan minun kohdalleni, haluan puhua kahdesta eri teemasta. 40 vuotta täyttävästä KYlumpialaisista ja opiskelijoita liikuttavista viikkovuoroista.

KY-Sportin vetämillä lenkeillä ja viikkovuoroilla on käynyt ihmisiä melko vaihtelevissa määrin. On ollut kertoja jolloin pelaajista on ollut pulaa, ja on ollut kertoja jolloin kävijäennätykset ovat olleet lähellä. Toivottavaa tietenkin olisi että tilat olisivat aina maksimikäytössä, mutta se ei ole välttämättä se tärkein asia. Asia johon olen ollut erityisen tyytyväinen on se että Parkin lenkki ja viikkovuoro neitsyys on lähes joka kerta viety joltakin osallistujalta. Pyrimme siihen että kynnys osallistua on tasan nolla, ja joka ikistä purisi yhdessä liikkumisen kaunis ja sielua halaava ilosanoma. Liikuntajaostomme päätehtävä on antaa opintojen kanssa painiville opiskelijoille mahdollisuus rentoutua ilman tuoppia kädessä. Joskus toki niinkin. Verkostoitua ja tavata uusia ihmisiä samalla kun parantaa omaa hyvinvointiaan.

KYlumpialaiset. Joukko ihmisiä järjestämässä 40-vuotis juhlatapahtumaa johon yksikään ei ole osallistunut. Uhka vai mahdollisuus? Mennään sormet ristissä mahdollisuutena. Tekstiä kirjoittaessa selaan samalla välitilinpäätöstä, josta aionkin ammentaa muutaman valitun palan kultaista historiaa. Sarjassaan ensimmäiset KYlumpialaiset järjestettiin syksyllä 1976 jonka jälkeen ne pian vakiintuivatkin yhdeksi Turun KY:n perinteikkäimmäksi tapahtumaksi. Olympiahenkisessä tapahtumassa on kisattu karjunnasta veronkiertoon ja kirjanpidosta olvipalloon. Suosio ja osallistujien lukumäärä ovat heilahdelleet vuosien mittaan lähes täydestä kauppatorista vain muutamaan joukkueeseen. Kaikkitietävät alumnit osaavat kertoa kuvin sekä sanoin että elämme nousujohteista kulta-aikaa. Odotukset ovat tänä vuonna korkealla ja toivottavasti ne saadaan täytettyä 14.4. Lisää tarinoita KYlumpialaisista vuosien varrelta löydät facebook-tapahtumasta tulevien viikkojen aikana.

Sporttista kevättä!

Henu

 

 

Henri Mäkivirta
Liikuntavastaava
liikunta@tuky.fi