Kello näyttää puoli kuutta. Ulkona kohoaa Norjan vuoret. Pimeässä bussissa nukkuu 45 exculaista. Aamu sarastaa.
Takana on 20 tunnin bussimatka ja edessä retken ensimmäinen vaellus. Kohteena on Narvikin musta laskettelurinne, jonka tiedetään olevan matkan vaikein rasti. Trangiat lämpenevät parkkipaikalla ja patikointivaatteet on vaihdettu päälle. Jännittää.
Ajattelin blogissani kirjoittaa yhdestä ihmiselle tärkeimmästä ominaisuudesta. Kaikilla se on, mutta sen käyttäminen ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys. Se täytyy löytää. Se on asenne.
Urheilussa asenne on usein helposti havaittavissa. Se voi tarkoittaa täysillä tekemistä, periksiantamattomuutta, täyttä omistautumista, johdonmukaista harjoittelua tai kaikkensa antamista asetettujen tavoitteiden eteen. Samalla tavalla asenteen voi nähdä opiskelussa. Kuka tahansa voi olla fiksu tai lahjakas, mutta mitä sillä on väliä, jos ei tee duunia menestyäkseen. Suurin osa meistä ei koe perineensä mitään huippugeenejä, silloin asenne on kaikki mikä merkkaa.
Puurot on vedetty naamaan ja on aika lähteä liikkeelle. Annamme porukalle kaksi vaihtoehtoa: Vaivalloista maastoa piikkisuoraan ylös tai helpompi taival mutkittelevaa autotietä pitkin. Ryhmäpaine puuttuu peliin ja kaikki valitsevat reitin, joka ei ole polkua nähnytkään. Maasto vaihtelee aina pitkästä ruohikosta mutaiseen suohon ja irtokivikosta lähes pystysuoraan kallioseinämään. Ylöspäin mennään välillä nelinkontin kiiveten ja matkan edetessä tulee niin hiki, että vaatteita vähennetään tasaiseen tahtiin.
Jokaisen nyppylän kohdalla joku fiilistelee, että eihän tuo huippu ole enää edes kaukana, max 10 min. Niinpä niin. Tuntien kuluttua voidaan vihdoin huokaista helpotuksesta ja hengästyneenä riisua reput selästä. Ilma on niin ohutta, että sen keveyden tuntee hengittäessä. Tuulee niin paljon, että lippis lentää päästä. On niin kylmä, että puhelin sammuu. Maisema on henkeäsalpaava ja istumme vain hetken hiljaa ja ihailemme.
On nämä meidän TuKYläiset aika kovaa kansaa. Matkaan oli päässyt täysin nopeusilmossa menestymisen perusteella, eikä nopeudella tarkoitettu kiipeämisnopeutta vuoren huipulle (vaikka sitä reissupalautteessa ehdotettiinkin). Mukana ei ollut sen kummempaa vaellustaustaa omaavia ihmisiä, eikä yhtäkään huippu-urheilijaa. Monet astuivat bussiin suoraan Pupujaisista. Pidänkin aivan järkyttävän suurena saavutuksena sitä, että joka ikinen reissulainen kiipesi ensimmäisen, ja jokaisen sitä seuranneen, vuoren huipulle ihan jäätävällä draivilla homman ajoittaisesta hasardiudesta huolimatta. Samanlaisella asenteella kun painetaan opiskelujen parissa ja tulevaisuuden työelämässä ollaan me aika pysäyttämättömiä.
Tekstissä viitataan KY-Sportin syyskuun vaellusexcursioon
Inari Syrjänen
Liikuntavastaava