Useilla meistä on mielessään tiettyjä tavoitteita, joihin
pyrimme aloittaessamme jonkun uuden projektin, harrastuksen tai jopa
elämänvaiheen. Haluamme saavuttaa asioita, kehittyä ja olla päivä päivältä
vähän parempia. Mielessämme näkyy kirkkaana keinot ja reseptit menestykseen.
Vielä useammat meistä kuitenkin ovat uuden tekemisensä aikana huomanneet, että asioiden kulku lähes poikkeuksetta eroaa suunnitellusta. Olosuhteet muuttuvat, omat tavoitteet ovatkin liian epärealistisia, eikä aika sittenkään riitä ihan kaikkeen mahdolliseen. Kaikkia asioita ja tavoitteita voi harvoin saavuttaa yhtäaikaisesti.
Tässä kohtaa onkin hyvä reflektoida hieman Ulkoasiainjaoston
kulunutta vuotta:
Ulkkiksen Pikkulaskiaisen mäenlaskuväline ei
tänäkään vuonna selvinnyt mäkeä ehjänä alas, kilpailua ei voitettu
Karuselliin ei saatu esiintymään Pikku G:n
veroista paluumuuttajaa
Monttu ei säilynyt täysin vaurioitta Sikawapusta
Kiertoajelubileet aiheuttivat stressitasojen
nousua tälläkin kertaa
PeIsKä ei täyttynyt yli tuhannesta kylteristä
ympäri Suomen opiskelijajärjestöjen
Osa tavoitteista oli pieniä, osa suurempia. Kaikkia tavoitteita ei saavutettu, eikä jokainen projekti ole mennyt maaliin tasan tarkkaan suunnitellulla tavalla. Ulkkis on kuitenkin jälleen mahdollistanut kymmeniä rikastavia kokemuksia, opetellut ja oppinut. Ulkkis on kasvanut ja kehittynyt.
Sama kaava toteutuu usein myös jokaisella meistä omissa projekteissamme ja tekemisissämme. Vaikka lopputulos ei aina olisi suunnitellun mukainen ja paras mahdollinen, on tärkeää muistaa olla ylpeä myös matkan varrella opituista asioista ja niistä pienistä kehitysaskelista, jotka olemme kullakin hetkellä pystyneet ottamaan.
Turun KY
hakee talven huippukohdalle, Pikkulaskiaiselle, osaavaa, motivoitunutta
ja tulevaan työhönsä sitoutunutta tapahtumatuottajaa vuodelle 2020.
Pikkulaskiaisen päätuottajana pääset tuottamaan yhtä Suomen suurimmista ja
arvostetuimmista opiskelijatapahtumista.
Tapahtumatuottajan
tehtävänä on koota ympärilleen tiimi ja yhdessä sen kanssa organisoida koko
Pikkulaskiainen 2020 lähtöruudusta maaliin saakka. Päätuottajan tehtävässä
korostuu organisointikyky ja kokonaisuuksien hahmottaminen. Hänen tulee myös
olla järkkymättömän tiukka neuvottelija, mutta samalla lempeä ja kannustava
esimies tiimillensä. Tulevan vuoden Pikkulaskiaisessa keskitytään erityisesti
organisaation uudistamiseen, tapahtuman kasvattamiseen ja strategian luomiseen.
Pikkulaskiainen on kuin pieni yritys, jonka toimitusjohtajana päätuottaja
työskentelee. Vastuun lisäksi saa valtavasti vapautta ja pääsee todella
vaikuttamaan Pikkulaskiaisen kehitykseen, sekä sitä kautta koko Turun KY:n
tulevaisuuteen.
Tehtäviin kuuluu:
Rekrytointi ja koulutus
Budjetointi
Yhteistyöneuvottelut ja niiden pohjalta
sopimusten tekeminen
Lyhyen ja pitkän aikavälin suunnittelu
Esimiehenä toimiminen
Tapahtuman tuottaminen
Edellytämme:
Organisointikykyä
Ideointikykyä ja visiota
Motivaatiota
Paineensietokykyä
Tiimityöskentelytaitoa
Sitoutuneisuutta tehtävään
Haussa
katsotaan eduksi seuraavat seikat, mutta ne eivät ole välttämättömiä:
Johtamiskokemus
Kokemus budjetoinnista
Kokemus yrityssuhteiden hoitamisesta
Kokemus Pikkulaskiaisen tai muun Turun KY:n
tapahtumatuotannon parissa työskentelystä
Tehtävään voi hakea vuosikurssista riippumatta, mutta siihen tulee sitoutua vuodeksi. Mikäli kiinnostuit tehtävästä, hae rohkeasti lähettämällä vapaamuotoinen hakemus ja CV torstaihin 31.1.2019 kello 23.59 mennessä osoitteeseen vapaa-aika@tuky.fi. Toivomme hakemuksessasi näkemystä seuraaviin kysymyksiin: Mitä uutta toisit tapahtumaan? Millaisena näet Pikkulaskiaisen 2021, entä 2025?
Päätuottajan tehtävä on työsuhde ja siitä maksetaan rahapalkkio. Hakijat haastatellaan sunnuntaina 3.2.2019.
Opiskelu. Työt. Kaverit. Parisuhde. Kaikelle täytyy löytää aikaa, kaikessa täytyy menestyä. Tehtävää riittää vuorokauden jokaiselle tunnille, mutta silti takaraivossa kalvaa riittämättömyyden tunne ja ajatus siitä, että täytyisi tehdä enemmän. Suorittamisen kulttuuri ja ainainen kiire ovat vahvasti läsnä jokapäiväisessä elämässämme.
Opiskelijan arki on useille hektistä ja tiuhasti aikataulutettua, mikä on toki mukavaakin tekemisen ollessa mielekästä. Uusi projekti alkaa jo ennen edellisen loppua, eikä tekeminen lopu millään. Välillä on kuitenkin pakko pysähtyä, vaikka kuinka ajatus siitä ahdistaisikin. On vaikeaa olla oikeasti tekemättä mitään ja vain rentoutua. Jokin pieni tehtävä tai sähköpostin kirjoittaminen pulpahtaa mieleen joka viides minuutti ja kiireisestä arjesta on haastavaa irtautua täysin. Lomailu ja lojuminen ilman agendaa ovat kuitenkin välttämättömiä asioita niin jaksamisen kuin tehokkuudenkin kannalta. Vapaa-aika ja irtautuminen on osattava lisätä aikatauluun omaksi kohdakseen ja siitä on pidettävä kiinni.
Pakkolomailu tekee jokaiselle välillä hyvää ja tuo uutta intoa arkiseen tekemiseen. On jopa yllättävää, miten paljon itsensä pakottaminen ei-minkään tekemiseen oikeasti vapauttaa ja rentouttaa, vaikka se sillä hetkellä saattaakin tuntua stressaavalta to do-listan pituutta ajatellessa. Kiireisimmätkin työmyyrät tarvitsevat välillä aikaa vain olla. Aina ei voi, eikä tarvitsekaan suorittaa. On osattava myöntää itselle, ettei oma energia ja aika riitä kaikkeen ilman ajoittaista lepoa.
Suorittamisen hetkellinen ja hallittu keskeyttäminen ei pilaa yhtäkään suoritusta.
Tämän tekstin otsikon on tarkoitus herättää tunteita ja tarjota näkökulma vaikeaan asiaan. Se on rakennettu nostattamaan pulssia ja kiihottamaan ajatuksia. Se on kirjoittajan luoma houkuttelevasti kiemurteleva mato, joka houkuttelee teräväkieliseen vastaukseen varautuneen lukijan tämän tekstin pistävään koukkuun. Nyt kun olet haukannut pyydykseeni kitusiasi myöten, on vuoroni kiskoa ajatuksesi maihin, mitata ne ja asettaa seinälle muiden kuikuiltavaksi.
Syrjäytymiseen ei ole mitään tekosyytä. Ei ole olemassa keksittyä tarinaa, minkä takia opiskelija tuntee olonsa yksinäiseksi. Kukaan ei ajaudu tarkoituksella yhteisönsä ulkopuolelle tai ystäviensä ulottumattomiin. Tarinaa tuntematta on helppo leimata toisen päälle tutut “ratkaisut” syrjäytymiseen: “Hei, meet vaan puhumaan niille!”, “Rohkeasti vaan bileisiin, siellä tutustuu!” tai “Eiks se oo ihan sun omasta asenteesta kiinni?” Ja kun kysyt ystävältäsi, miksei hän tullutkaan paikalle eilen, voi vastauksena olla tekosyy.
Tekosyyt muokkaavat sitä kuvaa, jonka näytämme ulospäin. Ne voivat olla pieniä tai suuria, pintaraapaisuja tai syvempiä, erivärisiä ja -muotoisia, mutta niitä yhdistää yksi asia: ne ovat potaskaa. Ymmärrän tarpeen valehdella muille, joitain asioita ei pysty eikä halua muille jakaa. Tilanteesta tekee vaarallisen, jos ei ole ketään kenelle jakaa todellisia tuntojaan. Sillä pieni ihminen on suurten aivojensa armoilla ja alkaa aivan liian herkästi uskomaan niitä hentoisia valheita, joita syöttää itselleen päivittäin. Lopulta päädyt tilanteeseen, jossa rakennat tekosyitä tekosyiden päälle ja keksit yhä parempia tekosyitä sille, miksi et kerro omista tunnoistasi muille. Korttitalo rakentuu yhä korkeammaksi ja muut jäävät sivuun, sillä en mä nyt voi tavata ystävääni koska tekosyy X paikassa Y, joka juontaa juurensa tekosyystä Z. Ja vaikka et sitä tietäisikään, voi ystäväsi olla syrjäytynyt, ja tekosyyn takana on aina peruste: syy.
Syitä syrjäytymiselle on monia. Ne voivat juontaa juurensa henkilökohtaiseen historiaan, tämänhetkiseen tilanteeseen tai tulevaisuuden suunnitelmiin. Ne voivat olla pieniä asioita, yhtenä korttina korttitalon pohjalla, tai sitten suuria, joiden vakaalle pohjalle taloa on helppo rakentaa. Oma tarinani, jonka päälle korttitaloani kyhäsin, alkoi ala-asteen koulukiusaamisesta ja jokapäiväisestä homottelusta. Lopetin harrastuksiani ja aloin kuluttamaan aikaani tietokoneella, joka tuntui helpolta ja anonyymiltä “turvalliselta” tilalta. Yläasteella rakensin korttitaloani yhä korkeammaksi, enkä edes huomannut tekosyiden kasautuvan ja muuttuvan hitaasti mielessäni syiksi, peittäen oikean syyn: pelotti. Mitä muut minusta ajattelevat? Tulenko torjutuksi? Tuntui kuin kaikki muut olisivat paljon pidemmällä, paljon valmiimpia ja aikuisempia. Paljon rohkeampia ja siistimpiä. Naurettava ajatus yläastelaiselle, mutta kaikille niin kovin tuttu tunne. Ja niin kasasin korttejani siisteihin pyramideihin, kerros kerroksen päälle. Tunnen vieläkin olevani jollain tasoilla syrjäytynyt. En jaa itsestäni paljoa, ja mietin usein, mitä muut ajattelevat. Tunnen olevani osa porukkaa, mutta silti vähän ulkopuolella. Yhä pelottaa. Huomaan kuitenkin, että pelottaa vähemmän: korttitalossani on huomattavasti vähemmän kerroksia kuin ennen ja olen tarkoituksenmukaisesti lähtenyt niitä vähentämään, kortti kerrallaan. Vaan mikä muuttui?
Muutos. Suurin syy sille, että olen nykyään millainen olen, on muutos. Kuulostaa kovin ympäripyöreältä, joten sukellan hieman syvemmälle. Otetaan esimerkkinä se, kun aloitin edellisessä koulussani. Tunsin kurssilaisistani etukäteen vain kourallisen, joten ihmisten ennakko-odotukset olivat lähes olemattomat. Sain olla sellainen kuin halusin, ilman että kukaan tietäisi muutosta tapahtuneen. Aloitin puhtaalta pöydältä. Ja kuin huomaamatta, korttitalostani hävisi yksi kerros. Ja kun yhdellä elämän osa-alueella pudottaa kerroksen pois, on se helpompi poistaa myös muualla. Huomasin käytökseni muuttuvan myös jo rakentuneissa piireissäni, ja tunsin oloni paremmaksi omissa nahoissani. Opinahjo ei lopulta minulle sopinut, joten jätin sen kesken ja siirryin eteenpäin. En sitä tietoisesti tajunnut, mutta en malttanut odottaa seuraavaa mahdollisuutta henkilökohtaiseen renessanssiin. Olen onnekseni saanut monta mahdollisuutta “aloittaa alusta”. Ne ovat tulleet kuin tarjottimella, ja nyt olenkin oppinut ottamaan myös pienet muutokset uusina alkuina. Suurin muutos itsessäni tapahtui kuitenkin kun tulin Turun kauppakorkeaan. Täysin uudet ihmiset, täysin uusi kaupunki ja täysin uusi elämänvaihe mursivat kerroksia tehokkaasti. Sain jopa koulun sisällä uusia alkuja toiminnan ja uusien tuttavuuksien avulla, ja tuntuukin, että olen lähempänä omaa itseäni kuin olen ikinä ollut.
Tunnen yhä olevani tavallani syrjäytynyt, mutta yritän tarttua jokaisen mahdollisuuteen astua eteenpäin, kohti sitä mitä haluan olla. Ja siksi haluankin rohkaista teitä muita, jotka ehkä tunnette itsenne syrjäytyneeksi, ehkä ette, hyppäämään uusiin tilanteisiin rohkeasti. Se voi olla suuri elämänmuutos, kuten vaikka vaihtovuosi ulkomailla, jossa minä-kuvasi on tyhjä taulu ja sinulla on pensseli ja paletti käsissäsi. Pääset maalaamaan itsestäsi ja vuodestasi sellaisen kuvan kuin haluat täysin uusille ihmisille. Tai sitten se voi olla pieni askel: uusi opiskeltava kieli tai Montun after workin lautapelit, ehkä aktiivisuus TuKYn toiminnassa. Kokeile jotain uutta ja pientä, ja pudota yksi kortti talosta pois. Tekosyiden korttitalon huippu on jo näkyvissä, ja sitä lähdetään yhdessä purkamaan. Yksi kortti kerrallaan.
Päivittäin opiskelijana törmää lukuisiin vertaisiinsa, luennoilla, käytävillä tai illan riennoissa. Yleisin reaktio toiseen opiskelijaan on välinpitämättömyys: en mä tunne tota tyyppiä, miksi kiinnittäisin huomiota, eihän sekään kiinnitä muhun. Jos hyvä tuuri käy, tunnet vastaantulijan ja moikkaat ohimennen lyhyesti, ehkä jopa pelkällä pään nyökäytyksellä. Harvojen ja valittujen kanssa pysähdyt juttelemaan, kysymään kuulumisia ja vielä harvemmille vastaat todenmukaisesti, etkä vain päälleliimatulla hymyllä ja tyhjääkin tyhjemmällä ”Hyvää, mitäs sulle?” vastauksella. Kohtaamiset ovat usein kuin peiliin katsoisi, erilaisuus katoaa esiripun taakse.
Miksi meille on niin vaikeaa avata ja antaa itsestämme? Miksi opiskelijana tunnetaan paineita siitä, että täytyy pitää yllä jonkinlaista projektiota menestyneisyydestä? Että kaikki menee niin kuin Strömsössä ja elämä on pelkkää ruusuilla tanssimista? Kaikilla meillä on omat taustamme, omat pienet taistelumme jokaisessa päivässä. Kiiltokuvan takaa voi löytyä asioita, joita ei ole helppo jakaa. Tunnen piston sydämessäni tätä piirrettä kuvaillessani, sillä rakkaan ystäväni sanoin: ”Se on pelottavaa, miten sä tiedät kaikista kaiken, mutta kukaan ei tiedä susta mitään.”
On joskus raskasta olla kuuntelijana. Avaat itsesi toisen tilanteelle ja empaattisena toimit heijastuspintana vastapuolen tunteille, jotka voivat olla todella raskaita. Se on kuitenkin aina aikasi arvoista. Se antaa sinulle mahdollisuuden kasvaa ja oppia, mutta vieläkin enemmän, se antaa toiselle mahdollisuuden käsitellä vaikeitakin asioita ja päästä niissä eteenpäin. Asiat voivat olla pieniä, henkilö voi olla sinulle tuiki tuntematon, mutta anna toiselle aikaa, mahdollisuus jakaa jotain pikkiriikkistäkin. Ikinä et voi tietää mitä hymyn taakse kätkeytyy.
Jos tämä tuntuu liian humanisti-hippeilyltä, etkä ole valmis avaamaan sisintäsi ensimmäiselle vastaantulijalle, ymmärrän: en ole minäkään. Siksi haastankin jokaisen seuraavalla haasteella. Suomalaiset ovat huonoja kehumaan ja vielä huonompia ottamaan kehuja vastaan. Jokaiseen positiiviseen kommenttiin pitää liittyä vaihtokauppa. Joku kehuu hiuksiasi, kehut hänen paitaansa. Positiivinen kommentti menettää merkityksensä. Ei kehuja sanota siksi, että saisi jotain takaisin. Ainut hyväksyttävä takaisinmaksun muoto on hymy, jonka saat nousemaan toisen huulille. Kehu ystävääsi, kehu puolituttua, anna positiivista palautetta ja katso, millaisen vaikutuksen saat toisessa aikaan. Elämän pienet taistelut tuntuvat huomattavasti kevyemmiltä, kun ne kohtaa hymy huulilla!
