Tällä viikolla viimeisilläkin tenttien ahertajilla alkaa joululoma. Samalla TuKYn tapahtumakalenteri rauhoittuu ensimmäistä kertaa sitten elokuun. On aika hengähtää hetki ja ladata akkuja.
Joululoma on varmasti monille ainoita aikoja vuodessa, jolloin ehtii kotipaikkakunnalle viikonloppua pidemmäksi hetkeksi. Joulun pyhäpäivät ovat myös niitä harvoja hetkiä, kun opiskelut ja työt ovat ainakin hetken tauolla. Itse ainakin huomaan yleensä tässä vaiheessa vuotta, että kiireellisen syksyn jälkeen loma tulee aika hyvään paikkaan.
Tämän syyslukukauden loppuminen merkkaa itselleni myös vähän isomman tauon lähenemistä. Muutama viikko sitten minulle ja myyntipäällikölle Lindalle valittiin seuraajat, Aliisa ja Noel, jotka ottavat TuKYn toimiston haltuun Villen kanssa helmikuun alusta alkaen. Tammikuun teemme kaikki yhdessä hommia, minkä jälkeen Lindaa ja minua odottavat eläkepäivät.
Kaksi vuottani toiminnanjohtajana alkavat siis lähestyä loppuaan, mikä tuntuu aika hurjalta. Kahden vuoden ajan olen tehnyt TuKYyn liittyviä hommia lähes päivittäin, tutustunut ihan mahtaviin ihmisiin, saanut monia ystäviä, oppinut paljon ja päässyt nauttimaan opiskelijaelämästä ihan täysillä. Vaikka tästä rakkaasta hommasta luopuminen tuntuu kovin haikealta, on tämäkin “tauko” varmasti paikallaan.
Haluankin kiittää näistä kahdesta vuodesta kaikkia, joiden kanssa olen saanut tehdä näitä hommia. Erityiskiitos tästä vuodesta koko ihanalle TuKYn hallitukselle ja rakkaille työkavereilleni. Te olette tehneet ihan uskomatonta duunia koko vuoden – olkaa ylpeitä itsestänne ja lomailkaa nyt kunnolla.
Lopuksi haluan toivottaa kaikille tsemppiä vielä viimeisiin tentteihin sekä rauhallista ja rentouttavaa joululomaa sen koittaessa. Toivon, että pystytte kaikki ottamaan lomalla ainakin muutaman päivän ihan vain rentoutumiseen ja palautumiseen. Tiukan syksyn jälkeen se on vähintäänkin ansaittua.
Mitä jos olisin tehnyt toisen valinnan? Mitä jos en olisi sanonut noin? Mitä jos olisin sanonut noin?
Muutama vuosi sitten mun elämää piinas valtava jossittelun kirous. Valinnat, joista en ollut tyytyväinen. Sanat, jotka olisin toivonut lausuvani paremmin. Tilanteet, jotka olisin halunnut menevän toisella tavalla. Kaikkia näitä seurasi ajatus ”mitä jos?”.
Tilanteita ja hetkiä on hyvä pohtia jälkikäteen, mutta siinä vaiheessa, kun ajatukset ajautuvat pyörimään jossittelussa, ollaan jo väärässä paikassa. Jossittelu ei johda, eikä koskaan tule johtamaan mihinkään. Jossittelu ajaa kyseenalaistamaan itseään, vellomaan menneisyydessä ja vaivaamaan mieltä. Se on just se hetki, kun ajattelee sitä jotain tiettyä tilannetta ja tulee se ”äh, jos olisin / jossen olis…” -fiilis.
Entä sitten? Entä sitten vaikka sanoitkin/jätit sanomatta jotain? Se meni jo, ei sitä voi enää muuttaa. Vaikka kuinka sitä haluaisimme, emme voi koskaan muuttaa asioita jotka tapahtuivat menneisyydessä. Miksi sitten velloa ja elää siinä? Kyllä, on helpompaa ajatella mitä olisi voinut tehdä toisin kuin ajatella mitä voisi tehdä seuraavaksi. Tulevaisuutta ei voi ennustaa, mutta menneisyyden tiedämme jo. Asian ydinhän piilee kuitenkin siinä, että elämme tulevaisuuteen päin, emme menneisyyteen.
Itselläni kesti kauan, että pääsin eroon jossittelusta. Se ajoi minut usein siihen pisteeseen, että suutuin itselleni ja käytökselleni menneisyydessä, mikä on täysin tarpeetonta. Mitä sille enää mahtaa? Ei mitään. Ja sen takia täytyykin vaihtaa jos-sana seuraavaksi-sanaan. Eli ei ”mitä jos…?” vaan ”mitä seuraavaksi?”.
Jossittelun lopettaminen on haastavaa. Itseäni auttoi asian tunnistaminen ja ymmärtäminen. Seurauksena menneisyydessä vellominen vaihtui tulevaisuuden suunnitelmiin ja konkreettisiin toimenpiteisiin. Mikään tilanne ei ole niin vakava, että siihen pitäisi tarrautua kynsin ja hampain kiinni. Ja vaikka olisikin, se meni jo, nyt on aika miettiä mitä seuraavaksi täytyy tehdä.
Asioilla on aina tapana järjestyä tavalla tai toisella. Aina. Uskalla luottaa siihen. Asiat ei aina mene just niin kuin haluaisi, mutta jos mikään ei koskaan menisi vikaan, ei me tiedettäis milloin me onnistutaan. Mutta vaikka kuinka vikaan menisikään, niin asiat aina järjestyy. Lopeta siis jossittelu ja keskity elämään.
Ensimmäisenä opiskeluvuonnani näin hyvin vähän muissa tiedekunnissa opiskelevia ystäviäni. Puputapahtumia oli todella paljon, eikä oikein ollut aikaa käydä muiden tapahtumissa. Tai no, olisihan sitä varmasti ollut, mutta mielenkiintoa ei niinkään. Ensimmäisenä vuonna tämä meni vielä ystävilleni kutakuinkin läpi.
Toisena vuonna ystäväni alkoivat kuitenkin pikkuhiljaa kommentoimaan asiaa, kuten: ”Miksi kauppislaiset bilettää aina vaan keskenään?”, tai ”Eikö teille kelpaa muiden järjestämät bileet?”. Se, että kauppislaiset juhlivat paljon keskenään, on täysin totta. TuKYssä on aina ollut perinteenä järjestää paljon ajanvietettä ja osallistua vielä enemmän, enkä voi kiistää, ettei olisi mukavaa käydä tapahtumissa tietäen, että siellä on aina joku tuttu.
On helppoa elää kauppiskuplassa. Parhaimmillaan (tai pahimmillaan) sata lähintä ystävää on kauppiksesta, puoliso löytyy Parkin alakerran tanssilattialta kuntalaisbailujen viimeisillä huurteisilla tunneilla ja lähimmäs poikkitieteellisyyttä pääsee kun uskaltaa ylittää Rehtorinpellonkadun ja kävellä Assarin ullakolle.
En voi kertoakaan, kuinka hienoa on välillä poistua kauppiskuplasta. Viettää esimerkiksi ilta paikassa, jossa kaikki eivät ole sinisissä haalareissa tai smart casual, tutustua täysin uusiin ihmisiin ja olla koko ilta kuulematta sanoja kuten LRYB tai Irma.
Älkää ymmärtäkö minua väärin, TuKYn tapahtumat ovat täyttä kultaa. Mutta niin ovat muidenkin. Olen aina tuntenut itseni tervetulleeksi muiden järjestöjen tapahtumiin, olivat ne sitten Säätösitsit tai Elban wappuskumpat.
Nyt kun kaikki miettivät taas uudenvuodenlupauksiaan, kehotan laittamaan lupausten listaan jonkun muun opiskelijajärjestön tapahtumassa käymisen. Lupaan, ettet tule katumaan!
