Syrjäytymiseen ei ole mitään tekosyytä

mennessä Vapaa-ajan vastaava | marras 18, 2018 | news, TuKY-blogi, Ulkkis

Tämän tekstin otsikon on tarkoitus herättää tunteita ja tarjota näkökulma vaikeaan asiaan. Se on rakennettu nostattamaan pulssia ja kiihottamaan ajatuksia. Se on kirjoittajan luoma houkuttelevasti kiemurteleva mato, joka houkuttelee teräväkieliseen vastaukseen varautuneen lukijan tämän tekstin pistävään koukkuun. Nyt kun olet haukannut pyydykseeni kitusiasi myöten, on vuoroni kiskoa ajatuksesi maihin, mitata ne ja asettaa seinälle muiden kuikuiltavaksi.

Syrjäytymiseen ei ole mitään tekosyytä. Ei ole olemassa keksittyä tarinaa, minkä takia opiskelija tuntee olonsa yksinäiseksi. Kukaan ei ajaudu tarkoituksella yhteisönsä ulkopuolelle tai ystäviensä ulottumattomiin. Tarinaa tuntematta on helppo leimata toisen päälle tutut “ratkaisut” syrjäytymiseen: “Hei, meet vaan puhumaan niille!”, “Rohkeasti vaan bileisiin, siellä tutustuu!” tai “Eiks se oo ihan sun omasta asenteesta kiinni?” Ja kun kysyt ystävältäsi, miksei hän tullutkaan paikalle eilen, voi vastauksena olla tekosyy.

Tekosyyt muokkaavat sitä kuvaa, jonka näytämme ulospäin. Ne voivat olla pieniä tai suuria, pintaraapaisuja tai syvempiä, erivärisiä ja -muotoisia, mutta niitä yhdistää yksi asia: ne ovat potaskaa. Ymmärrän tarpeen valehdella muille, joitain asioita ei pysty eikä halua muille jakaa. Tilanteesta tekee vaarallisen, jos ei ole ketään kenelle jakaa todellisia tuntojaan. Sillä pieni ihminen on suurten aivojensa armoilla ja alkaa aivan liian herkästi uskomaan niitä hentoisia valheita, joita syöttää itselleen päivittäin. Lopulta päädyt tilanteeseen, jossa rakennat tekosyitä tekosyiden päälle ja keksit yhä parempia tekosyitä sille, miksi et kerro omista tunnoistasi muille. Korttitalo rakentuu yhä korkeammaksi ja muut jäävät sivuun, sillä en mä nyt voi tavata ystävääni koska tekosyy X paikassa Y, joka juontaa juurensa tekosyystä Z. Ja vaikka et sitä tietäisikään, voi ystäväsi olla syrjäytynyt, ja tekosyyn takana on aina peruste: syy.

Syitä syrjäytymiselle on monia. Ne voivat juontaa juurensa henkilökohtaiseen historiaan, tämänhetkiseen tilanteeseen tai tulevaisuuden suunnitelmiin. Ne voivat olla pieniä asioita, yhtenä korttina korttitalon pohjalla, tai sitten suuria, joiden vakaalle pohjalle taloa on helppo rakentaa. Oma tarinani, jonka päälle korttitaloani kyhäsin, alkoi ala-asteen koulukiusaamisesta ja jokapäiväisestä homottelusta. Lopetin harrastuksiani ja aloin kuluttamaan aikaani tietokoneella, joka tuntui helpolta ja anonyymiltä “turvalliselta” tilalta. Yläasteella rakensin korttitaloani yhä korkeammaksi, enkä edes huomannut tekosyiden kasautuvan ja muuttuvan hitaasti mielessäni syiksi, peittäen oikean syyn: pelotti. Mitä muut minusta ajattelevat? Tulenko torjutuksi? Tuntui kuin kaikki muut olisivat paljon pidemmällä, paljon valmiimpia ja aikuisempia. Paljon rohkeampia ja siistimpiä. Naurettava ajatus yläastelaiselle, mutta kaikille niin kovin tuttu tunne. Ja niin kasasin korttejani siisteihin pyramideihin, kerros kerroksen päälle. Tunnen vieläkin olevani jollain tasoilla syrjäytynyt. En jaa itsestäni paljoa, ja mietin usein, mitä muut ajattelevat. Tunnen olevani osa porukkaa, mutta silti vähän ulkopuolella. Yhä pelottaa. Huomaan kuitenkin, että pelottaa vähemmän: korttitalossani on huomattavasti vähemmän kerroksia kuin ennen ja olen tarkoituksenmukaisesti lähtenyt niitä vähentämään, kortti kerrallaan. Vaan mikä muuttui?

Muutos. Suurin syy sille, että olen nykyään millainen olen, on muutos. Kuulostaa kovin ympäripyöreältä, joten sukellan hieman syvemmälle.  Otetaan esimerkkinä se, kun aloitin edellisessä koulussani. Tunsin kurssilaisistani etukäteen vain kourallisen, joten ihmisten ennakko-odotukset olivat lähes olemattomat. Sain olla sellainen kuin halusin, ilman että kukaan tietäisi muutosta tapahtuneen. Aloitin puhtaalta pöydältä. Ja kuin huomaamatta, korttitalostani hävisi yksi kerros. Ja kun yhdellä elämän osa-alueella pudottaa kerroksen pois, on se helpompi poistaa myös muualla. Huomasin käytökseni muuttuvan myös jo rakentuneissa piireissäni, ja tunsin oloni paremmaksi omissa nahoissani. Opinahjo ei lopulta minulle sopinut, joten jätin sen kesken ja siirryin eteenpäin. En sitä tietoisesti tajunnut, mutta en malttanut odottaa seuraavaa mahdollisuutta henkilökohtaiseen renessanssiin. Olen onnekseni saanut monta mahdollisuutta “aloittaa alusta”. Ne ovat tulleet kuin tarjottimella, ja nyt olenkin oppinut ottamaan myös pienet muutokset uusina alkuina. Suurin muutos itsessäni tapahtui kuitenkin kun tulin Turun kauppakorkeaan. Täysin uudet ihmiset, täysin uusi kaupunki ja täysin uusi elämänvaihe mursivat kerroksia tehokkaasti. Sain jopa koulun sisällä uusia alkuja toiminnan ja uusien tuttavuuksien avulla, ja tuntuukin, että olen lähempänä omaa itseäni kuin olen ikinä ollut.

Tunnen yhä olevani tavallani syrjäytynyt, mutta yritän tarttua jokaisen mahdollisuuteen astua eteenpäin, kohti sitä mitä haluan olla. Ja siksi haluankin rohkaista teitä muita, jotka ehkä tunnette itsenne syrjäytyneeksi, ehkä ette, hyppäämään uusiin tilanteisiin rohkeasti. Se voi olla suuri elämänmuutos, kuten vaikka vaihtovuosi ulkomailla, jossa minä-kuvasi on tyhjä taulu ja sinulla on pensseli ja paletti käsissäsi. Pääset maalaamaan itsestäsi ja vuodestasi sellaisen kuvan kuin haluat täysin uusille ihmisille. Tai sitten se voi olla pieni askel: uusi opiskeltava kieli tai Montun after workin lautapelit, ehkä aktiivisuus TuKYn toiminnassa. Kokeile jotain uutta ja pientä, ja pudota yksi kortti talosta pois. Tekosyiden korttitalon huippu on jo näkyvissä, ja sitä lähdetään yhdessä purkamaan. Yksi kortti kerrallaan.

Juho Törhönen
Vapaa-ajan vastaava