Perspektiiviplehat

Sä Teit Sen.

Näillä sanoilla on alkanut moni puhe ja pupuille suunnattu viesti viimeisen viikon aikana. Mut vielä kerta kiellon päälle: tervetuloa kauppikseen pupu, sä teit sen.

Moni rusakko muistelee lämmöllä sitä ekojen viikkojen onnea, hypeä ja hyvää fiilistä, ja mun lailla vaalii kullattuja muistoja pupusyksystä. Kaks vuotta sitten kauppiksen ovien auettua mulle, olin helpottunut, innoissani ja ennen kaikkea

onnellinen.

Maailma tuntui olevan täynnä mahdollisuuksia.

Syksyisin uudet, ilta toisensa perään pupuinfoissa ravaavat töpöhännät muistuttavat meitä toisen, kolmannen ja ännännen vuosikurssin opiskelijoita elämän tärkeistä asioista, kuten vaaleanpunaisista sydänlaseista. Nämä maagiset, kultaakin kalliimmat taikaplehat muuttavat kantajansa käytännössä kuolemattomiksi ja elämän hattaraksi.

Opintojen edetessä onnellisuuden takaavat roosarillit saattavat kuitenkin TuKY-pullon tavoin unohtua Parkille tai hautautua työmäärän, kilpailun ja stressin alle. Setbäkit tuntuvat entistä nujertavammilta, eikä horisontissa näy enää hattaraa tai edessä siintäviä mahdollisuuksia. Mitä siis tehdä, jos menestyksentavoittelumörkö on vaihtanut ruusuiset pokat synkkiin harmaisiin?

Luen parhaillaan Shawn Achorin kirjaa The Happiness Advantage, joka kyseenalaistaa ja kääntää päälaelleen kylterille niin tutun ajatuksen: ”menestys on avain onneen”. Jos Achoria on uskominen, ovat positiivisuus ja onnellisuus avainasemassa menestyksen takana. Oma perspektiivi, se kuinka suhtaudumme asioihin ja millaisia ajatuksia meillä ylipäätään on, vaikuttaa ympäröivää maailmaa paljon enemmän kaikkeen, mitä teemme ja miten onnistumme. Myös kauppakorkeaan pääsy voi osalle olla vain tavoite muiden joukossa, välietappi matkalla menestykseen. Suosittelen kuitenkin ottamaan siitä kaiken irti, nauttimaan matkasta ja parkkihiestä!

On susta itsestä kiinni, millainen kokemus sulle kylterivuosista jää käteen.

Kannattaa aina tasaisin väliajoin kaivaa haalareiden taskusta ne päheet pinkit perspektiiviplehat, arvostaa taas vähän enemmän elämää, ihailla lahkeisiin ommeltuja (liimatut on huijausta) merkkejä, fiilistellä muistoja niiden takana – ja päättää hankkia pari lisää!

Sofia Valvee
Liikuntavastaava

Emt

Tai no kyl mä tiedän, halusin vaa saada sut pysähtymään.

Ajattelin kirjoittaa aiheesta, josta mulla on oikeesti jotain sanottavaa, samalla jakaa jotain itsestäni ja mahdollisesti myös antaa sulle jotain ajateltavaa.

Mä olen todella nuoresta asti tottunut tekemään itseni näkyväksi suoritusten kautta. Kilpailin telinevoimistelussa, sain kymppejä kokeista ja tein käytännössä kaiken muunkin ”niinku pitää”. Rakensin mun identiteetin mallioppilaan, sosiaalisen ja urheilevan kympin tytön ympärille. Olin itsevarma, mutta samaan aikaan mua pelotti epäonnistua, koska silloin pettäisin jonkun odotukset. Tiedän nyt, ettei ole kustannustehokasta olla kaikessa hyvä ja miellyttää kaikkia. Mut vaikka sen tiedostaa, niin ei se riman alittaminen, ”ei”:n sanominen tai edes oman jaksamisen etusijalle laittaminen vieläkään helppoa ole.

Meidän kaikkien jatkuvan kiireen, sometuksen, Jodelin ja muiden mediaseksikkäiden asioiden keskellä mä kaipaan ihmisiltä enemmän empatiaa ja läsnäoloa. Varsinkin kauppiksessa koko ajan tapahtuu jotain, pitää verkostoitua, olla sitä pöhinää ja mielellään snäpätä siitä mahdollisimman monelle. Koska hei, pics or didn’t happen.

On vaikeaa olla oma itsensä, jos jatkuvasti tavalla tai toisella hakee muilta lupaa tai oikeutusta omille mielipiteilleen ja tekemisilleen, tai vertaa toisten aikajanoja ja saavutuksia omiinsa. Lunttaamalla somesta tai kaverin elämästä vastauksia, ei pysty keskittymään omaan tekemiseen ja tulee zoomanneeksi vain pieniin, kokonaisuuden kannalta merkityksettömiin yksityiskohtiin.

Koen, että monen meidän käsitys normaalista ja riittävästä on välillä vääristynyt. Siks onkin hemmetin vaikeaa olla itselleen armollinen, kun tuntuu, että tehtävien haalimisesta ja hektisestä elämästä on tullut normeja, oletusarvo. On raskasta multitaskata ja silti todeta muiden tekevän enemmän ja jaksavan paremmin. Hävettää tunne, ettei tee tarpeeksi, vaikka todellisuudessa on tehnyt jo liikaa.

Huomaan, että uupumisesta ja varsinkin nuorten loppuun palamisesta puhutaan koko ajan enemmän. Kauppikselle pyritään saamaan parempaa tukiverkostoa ja hyvinvointi on monissa keskusteluissa esillä. Yhä useampi tuntuu ymmärtävän, että apua saa ja kannattaa pyytää. Kirjoitin blogini tästä aiheesta, koska haluan, että ne viimeisetkin ylisuorittajat ja muiden mielipiteiden varassa eläjät tajuaa, että me ei olla täällä valmistautumassa elämään, vaan elämässä sitä.

Sofia Valvee
Liikuntavastaava