Viime keväänä kirjoitin Kyräilijään, kuinka elämme outoja aikoja. Silloin ajankohtaisia aiheita olivat Uudenmaan sulku ja kuinka kaukaiselta tuntui ajatus Parkkibileistä. Nyt puoli vuotta myöhemmin olemme yhä tilanteessa, jossa tapahtumien järjestämisessä suurin osa ajasta menee sen pohtimiseen, kuinka asiat voidaan hoitaa mahdollisimman turvallisesti ilman, että joudumme pitämään ovet kokonaan kiinni. Outojen aikojen voinee siis sanoa jatkuvan yhä, mutta missä kohtaa oudot ajat sitten muuttuvat ”uudeksi normaaliksi”?
Vanhaa normaalia tässä tilanteessa on kuitenkin ainakin tämän blogitekstin tuottamisen hankaluus. Muistan pähkäilleeni keväälläkin aihetta pääni puhki, kunnes luovana ihmisenä päätin tarttua niistä ilmeisimpään. Käytänkin tällä kertaa tämän puheenvuoroni läpisemällä täysin turhista asioista, kuten siitä, miksi jokaisella tulisi olla oma toteemieläin ja miksi Monttu Juveneksen kaatuminen on uskomaton tragedia. Viestintävastaavamme Hanna ohjeisti minua, ettei blogiteksti saisi olla ”säälittävän lyhyt”, joten koittakaa kestää. ”Täältä pesee!”
Aloitetaan toteemieläimistä. Jokaisen tulisi mielestäni vähintäänkin pohtia, mihin eläimeen pystyy samaistumaan eniten, koska se kertoo yllättävän paljon henkilön suhtautumisesta itseensä ja siitä keskustelemalla saa myös osviittaa, kuinka muut ihmiset hänet näkevät. KY-Sportin vaellusexcursiolla kävimme tästä hienoja keskusteluja porukkamme kesken noustessamme kymmenettä viimeistä nousua ja yllättävän usein muiden näkemykset erosivat siitä, miten itse itsensä näkee ja kokee. Itsekin olen kuulemma liian aktiivinen pingviiniksi, vaikka kuinka yritin perustella pingviinien olevan aktiivisia ainakin Happy Feet -elokuvassa. Ehkä sinäkin vielä koet valaistuksen hetken ja löydät sinua eniten kuvaavan eläimen. Toivon kuitenkin ettei se vaadi 53 kilometrin vaellusta, tai jos vaatii, olet ainakin varustautunut sinne oikein.
Ja sitten toiseen asiaan – Monttu Juveneksen traagiseen poistumiseen keskuudestamme. Monttu on tavalla tai toisella ollut mukana muovaamassa TSE:n kulttuuria sellaiseksi kuin se nykyään on. Mistä muualta olisimme saaneet kahvit tukemaan Merca-pöhinäämme? Olisiko ilman Monttu Juvenesta syntynyt kaikki meemit Tikka Masalasta? Entä ilmaiset vohvelit lisäämällä Jodeliin kuva niistä? Kaikki nämä elämää suuremmat asiat tekivät meidän ravintolastamme, Montusta, niin huikean ja minä ainakin tulen kaiholla muistelemaan kaikkia niitä hetkiä, kun oli valittava ruuan ja luennon väliltä, koska jotenkin aina, kun Montussa yritti ruokailla, tuntui jono ylettyvän ainakin K-Loungelle asti.
Kaikille, jotka selvisitte tänne asti: toivottavasti viikostanne tulee edes hieman tasaisempi kokemus kuin tämän tekstin lukemisesta. Joskus ehkä kannattaisi olla jättämättä asioita viime tinkaan – se olisi ehkä helpottanut tätäkin projektia, mutta kukapa minä olen itseäni tuomitsemaan, kun ei pingviinit sellaiseen kykene.
Olispa Tikka Masalaa, tai edes siipiä.
Ps. Jos haluat sinappia, ota yhteys liikunta@tuky.fi ja saatat yllättyä…
Elämme outoja aikoja. Vielä hetki sitten, jos joku olisi sanonut, että kalsarikännien vetäminen Zoomin välityksellä olisi hyväksyttävämpää kuin Proffassa yksien ottaminen, olisin varmaan kuitannut kommentin naurulla. Pakko kyllä myöntää, että virtuaaliset kalsarikännit sopivat minulle paremmin kuin hyvin, mutta kovin kaukana tuntuu olevan ajat, kun vebokannut kulkivat suusta suuhun ja samoista BP-kupeista joivat kaikki kuntalaiset pupuflunssasta huolimatta. Vanhat, kuukausi sitten olleet, hyvät ajat!
Tilanteen absurdiuteen vaikuttaa myös hätätilanteen
näkymättömyys. En ole koskaan nähnyt pääkaupunkiseutua näin rauhallisena: autoliikenne
on vähentynyt, lentokoneiden äänet ovat lakanneet ja ulkona liikkuu vain jokunen
liikkuja. Hälytyssireenit eivät ulvo ja pommit eivät räjähtele, mutta silti
koko ajan takaraivossa jyllää pieni pelko huomisesta. Entä jos tilanne ei
paranekaan odotetussa aikataulussa? Entä jos joku tuttuni sairastuu? Entä jos,
entä jos…
Epävarmuuden kanssa on vain pakko elää ja koittaa keksiä keinoja, joilla pitää mielen poissa vellovasta myrskystä. Helppoa se ei ole, mutta itsellä jo pelkkä Jodelin poistaminen auttoi paljon. Eipähän tarvitse enää kuunnella valitusta, miksi (Suomen) hallitus ei tee mitään. Liikuntavastaavana on pakko muistuttaa myös liikunnan tärkeydestä. Lisääntynyttä ruutuaikaa voi tasapainottaa vaikka erilaisia TikTok- tai Instagramhaasteita tekemällä – niitä näköjään riittää. Liikkuminen ja kavereiden kanssa Zoomissa juttelu ovat ainakin itselle osoittautuneet suureksi voimavaraksi ja tässä kohtaa haluaisinkin mainostaa sekä EVAn karanteenichattia että TuKYn karanteenikahveja, joissa voi tulla keskustelemaan päivän polttavista asioista ja tuntemuksista kanssakyltereiden kanssa.
Aika näyttää, miltä maailma näyttää kaiken tämän jälkeen, mutta tulevaisuus näyttää yhä valoisalta. Kesä tulee kaikesta huolimatta, aurinko nousee myös huomenna ja poikkeustila loppuu jonakin päivänä lähitulevaisuudessa. Minä ainakin aion nauttia silloin koko kevään edestä. Vielä tulee opiskelijabileitä, festareita ja muuta kivaa, mutta sitä ennen tulisi vain pestä käsiä ja välttää sosiaalisia kontakteja. On tässä tilanteessa jotain hyvääkin: TKMY3:n tentti on tänä keväänä Moodlessa ja näköjään helvettikin pääsi jäätymään – TSE:n kieltenkurssien läsnäolopakko purettiin väliaikaisesti.
Näillä sanoilla on alkanut moni puhe ja pupuille suunnattu viesti viimeisen viikon aikana. Mut vielä kerta kiellon päälle: tervetuloa kauppikseen pupu, sä teit sen.
Moni rusakko muistelee lämmöllä sitä ekojen viikkojen onnea, hypeä ja hyvää fiilistä, ja mun lailla vaalii kullattuja muistoja pupusyksystä. Kaks vuotta sitten kauppiksen ovien auettua mulle, olin helpottunut, innoissani ja ennen kaikkea
onnellinen.
Maailma tuntui olevan täynnä mahdollisuuksia.
Syksyisin uudet, ilta toisensa perään pupuinfoissa ravaavat töpöhännät
muistuttavat meitä toisen, kolmannen ja ännännen vuosikurssin opiskelijoita elämän
tärkeistä asioista, kuten vaaleanpunaisista sydänlaseista. Nämä maagiset,
kultaakin kalliimmat taikaplehat muuttavat kantajansa käytännössä kuolemattomiksi
ja elämän hattaraksi.
Opintojen edetessä onnellisuuden takaavat roosarillit saattavat kuitenkin TuKY-pullon tavoin unohtua Parkille tai hautautua työmäärän, kilpailun ja stressin alle. Setbäkit tuntuvat entistä nujertavammilta, eikä horisontissa näy enää hattaraa tai edessä siintäviä mahdollisuuksia. Mitä siis tehdä, jos menestyksentavoittelumörkö on vaihtanut ruusuiset pokat synkkiin harmaisiin?
Luen parhaillaan Shawn Achorin kirjaa The Happiness Advantage, joka kyseenalaistaa ja kääntää päälaelleen kylterille niin tutun ajatuksen: ”menestys on avain onneen”. Jos Achoria on uskominen, ovat positiivisuus ja onnellisuus avainasemassa menestyksen takana. Oma perspektiivi, se kuinka suhtaudumme asioihin ja millaisia ajatuksia meillä ylipäätään on, vaikuttaa ympäröivää maailmaa paljon enemmän kaikkeen, mitä teemme ja miten onnistumme. Myös kauppakorkeaan pääsy voi osalle olla vain tavoite muiden joukossa, välietappi matkalla menestykseen. Suosittelen kuitenkin ottamaan siitä kaiken irti, nauttimaan matkasta ja parkkihiestä!
On susta itsestä kiinni, millainen kokemus sulle kylterivuosista jää käteen.
Kannattaa aina tasaisin väliajoin kaivaa haalareiden taskusta ne päheet pinkit perspektiiviplehat, arvostaa taas vähän enemmän elämää, ihailla lahkeisiin ommeltuja (liimatut on huijausta) merkkejä, fiilistellä muistoja niiden takana – ja päättää hankkia pari lisää!
Tai no kyl mä tiedän, halusin vaa saada sut pysähtymään.
Ajattelin kirjoittaa aiheesta, josta mulla on oikeesti jotain sanottavaa, samalla jakaa jotain itsestäni ja mahdollisesti myös antaa sulle jotain ajateltavaa.
Mä olen todella nuoresta asti tottunut tekemään itseni näkyväksi suoritusten kautta. Kilpailin telinevoimistelussa, sain kymppejä kokeista ja tein käytännössä kaiken muunkin ”niinku pitää”. Rakensin mun identiteetin mallioppilaan, sosiaalisen ja urheilevan kympin tytön ympärille. Olin itsevarma, mutta samaan aikaan mua pelotti epäonnistua, koska silloin pettäisin jonkun odotukset. Tiedän nyt, ettei ole kustannustehokasta olla kaikessa hyvä ja miellyttää kaikkia. Mut vaikka sen tiedostaa, niin ei se riman alittaminen, ”ei”:n sanominen tai edes oman jaksamisen etusijalle laittaminen vieläkään helppoa ole.
Meidän kaikkien jatkuvan kiireen, sometuksen, Jodelin ja muiden mediaseksikkäiden asioiden keskellä mä kaipaan ihmisiltä enemmän empatiaa ja läsnäoloa. Varsinkin kauppiksessa koko ajan tapahtuu jotain, pitää verkostoitua, olla sitä pöhinää ja mielellään snäpätä siitä mahdollisimman monelle. Koska hei, pics or didn’t happen.
On vaikeaa olla oma itsensä, jos jatkuvasti tavalla tai toisella hakee muilta lupaa tai oikeutusta omille mielipiteilleen ja tekemisilleen, tai vertaa toisten aikajanoja ja saavutuksia omiinsa. Lunttaamalla somesta tai kaverin elämästä vastauksia, ei pysty keskittymään omaan tekemiseen ja tulee zoomanneeksi vain pieniin, kokonaisuuden kannalta merkityksettömiin yksityiskohtiin.
Koen, että monen meidän käsitys normaalista ja riittävästä on välillä vääristynyt. Siks onkin hemmetin vaikeaa olla itselleen armollinen, kun tuntuu, että tehtävien haalimisesta ja hektisestä elämästä on tullut normeja, oletusarvo. On raskasta multitaskata ja silti todeta muiden tekevän enemmän ja jaksavan paremmin. Hävettää tunne, ettei tee tarpeeksi, vaikka todellisuudessa on tehnyt jo liikaa.
Huomaan, että uupumisesta ja varsinkin nuorten loppuun palamisesta puhutaan koko ajan enemmän. Kauppikselle pyritään saamaan parempaa tukiverkostoa ja hyvinvointi on monissa keskusteluissa esillä. Yhä useampi tuntuu ymmärtävän, että apua saa ja kannattaa pyytää. Kirjoitin blogini tästä aiheesta, koska haluan, että ne viimeisetkin ylisuorittajat ja muiden mielipiteiden varassa eläjät tajuaa, että me ei olla täällä valmistautumassa elämään, vaan elämässä sitä.
