Kevyt kevät

Kevät on täynnä pieniä onnea tuovia arkisia asioita. Rakastan sitä, kun valoa on iltaisin mielin määrin. Kun menee lenkille ensimmäistä kertaa kevyessä kuoritakissa ja jättää ehkä kaulahuivinkin kotiin. Kun huoletta kävelee kuivaa hiekkatietä pitkin kevätaurinko silmissä ja tuuli hiuksissa. Kun laittaa aurinkolasit päähän ja saa kaipaamansa itsetuntoboostin. Kun ihan ex-tempore pysähtyy jokirantaan jäätelölle. Kun saa vaihtaa autoon kesärenkaat ja tuntuu siltä, kuin suorastaan leijailisi moottoritien vasemmalla kaistalla. Olo on kevyt. 

Näistä arjen pienistä ilonaiheista huolimatta kevät on monille hankalaa aikaa. Puhutaan paljon kevätväsymyksestä, joka aiheutuu valon äkillisestä lisääntymisestä. Oireita on normaalin uupumuksen lisäksi esimerkiksi yleisen aloitekyvyn heikkeneminen. Monet meistä painivat tavallisen kevätväsymyksen rinnalla nyt jo yli vuoden kestäneiden rajoitusten luoman lamaantumisen kanssa. Tämä kevät on ollut minullekin lievästi sanottuna raskas ja tuonut mukanaan riittämättömyyden tunteen, jota LinkedInin pöhinöivät kevätpostaukset eivät varsinaisesti ole auttaneet. 

Minulla on valtavia haasteita saada mitään hyödyllistä aikaiseksi, kun päivillä ei ole minkäänlaista oikeaa sisältöä tai rytmiä. Toinen koronakevät yhdistettynä kandinkirjoitukseen ja krooniseen vitkasteluun on tuonut omat vaikeutensa ja herättänyt minussa uudenlaisia piirteitä, joita vihaan. Tuntuu, että saan tehtyä vain yhden produktiivisen asian päivässä ja sen jälkeen oman jaksamisen ja motivaation eteen nousee seinä vastaan. On sanomattakin selvää, että minulta loppuu pian päivät kesken, jos haluan sekä valmistua kandiksi että löytää vielä töitä tänä keväänä. Kaipaan aitoa tehokkuuden tunnetta, jonka itse olen yleensä saavuttanut vain muualla kuin kotona opiskellessani.

Opiskelun lisäksi riittämättömyyden tunnetta itsessäni on viljellyt kesätöiden saamisen hankaluus. Kymmenien tuloksettomien työhakemusten jälkeen alkaa väistämättä tuntea toivottomuutta. Hylkäämisen tunnelukko nousee pintaan viimeistään siinä vaiheessa, kun kahden hyvin menneen haastattelun jälkeen saa viestillä tiedon, että valinta on kohdistunut toiseen henkilöön. Usko omaan kompetenssiin katoaa aika tehokkaasti, kun töitä ei saa vaikka kuinka olisi osaava ja hyvä tyyppi, sillä joku toinen on aina taitavampi tai valovoimaisempi. Tuntuu lannistavalta, että opiskeluvuodet vierivät eteenpäin, mutta haastattelukutsujen saaminen vaan hankaloituu. Eikö sen pitäisi olla juuri niin päin, että mitä pidemmällä opinnot ovat, sitä enemmän ovia avautuu? Harmittaahan se, että tänä vuonna saldo etäisestikään kauppatieteisiin liittyvistä haastatteluista on kohdallani pyöreä nolla. 

Kesätyöhakuun ja opiskeluun liittyvistä haasteista on vaikea avautua. Pieni ääni sisälläni sanoo, että tämän tekstin myötä saan kaikkien silmissä patalaiskan maineen, eikä kukaan tule koskaan palkkaamaan minua, nyt kun kaikki tietävät, ettei opiskeluni tai työnhakuni aina ole sujunut ongelmitta. Koen kuitenkin, että on tärkeää puhua näistäkin asioista, koska tiedän etten ole yksin. Jos kuka tahansa saa tästä kaipaamaansa vertaistukea, on tavoitteeni täytetty. En halua, että minä tai kukaan muukaan tuntee noloutta, huonoa omatuntoa tai alempiarvoisuutta siitä, että on yrittänyt, mutta epäonnistunut. 

Mitään oikeita ratkaisuja näihin asioihin en ole itse keksinyt kuin, että hyväksyy tilanteen ja on itselleen armollisempi. Jonkinlaisten luovien työllistymismahdollisuuksien kehittely ei myöskään olisi pahitteeksi. Ja onneksi on luvassa jotain positiivistakin, nimittäin kesä. Viime vuodesta mallia ottaen huono kevät lupaa hyvää kesää, joten ensikesästä on siis varmasti tulossa aivan huippu. Minut voi löytää kirjoittelemasta kandia Kupittaanpuistosta, pelaamasta höntsälenttistä Urheilupuistosta ja jos ihan hulluiksi ryhdytään, niin korkkaan päärynäsaiderin jokirannassa. Ei oikeastaan kuulosta kauhean huonolta vaihtoehdolta sekään. 

PS. Muistakaa vastata TuKYn mielenterveyskyselyyn. Jokaisen vastaus on tärkeä. <3 

Aino Kairinen
Kuntamestari