Viime keväänä kirjoitin Kyräilijään, kuinka elämme outoja aikoja. Silloin ajankohtaisia aiheita olivat Uudenmaan sulku ja kuinka kaukaiselta tuntui ajatus Parkkibileistä. Nyt puoli vuotta myöhemmin olemme yhä tilanteessa, jossa tapahtumien järjestämisessä suurin osa ajasta menee sen pohtimiseen, kuinka asiat voidaan hoitaa mahdollisimman turvallisesti ilman, että joudumme pitämään ovet kokonaan kiinni. Outojen aikojen voinee siis sanoa jatkuvan yhä, mutta missä kohtaa oudot ajat sitten muuttuvat ”uudeksi normaaliksi”?
Vanhaa normaalia tässä tilanteessa on kuitenkin ainakin tämän blogitekstin tuottamisen hankaluus. Muistan pähkäilleeni keväälläkin aihetta pääni puhki, kunnes luovana ihmisenä päätin tarttua niistä ilmeisimpään. Käytänkin tällä kertaa tämän puheenvuoroni läpisemällä täysin turhista asioista, kuten siitä, miksi jokaisella tulisi olla oma toteemieläin ja miksi Monttu Juveneksen kaatuminen on uskomaton tragedia. Viestintävastaavamme Hanna ohjeisti minua, ettei blogiteksti saisi olla ”säälittävän lyhyt”, joten koittakaa kestää. ”Täältä pesee!”
Aloitetaan toteemieläimistä. Jokaisen tulisi mielestäni vähintäänkin pohtia, mihin eläimeen pystyy samaistumaan eniten, koska se kertoo yllättävän paljon henkilön suhtautumisesta itseensä ja siitä keskustelemalla saa myös osviittaa, kuinka muut ihmiset hänet näkevät. KY-Sportin vaellusexcursiolla kävimme tästä hienoja keskusteluja porukkamme kesken noustessamme kymmenettä viimeistä nousua ja yllättävän usein muiden näkemykset erosivat siitä, miten itse itsensä näkee ja kokee. Itsekin olen kuulemma liian aktiivinen pingviiniksi, vaikka kuinka yritin perustella pingviinien olevan aktiivisia ainakin Happy Feet -elokuvassa. Ehkä sinäkin vielä koet valaistuksen hetken ja löydät sinua eniten kuvaavan eläimen. Toivon kuitenkin ettei se vaadi 53 kilometrin vaellusta, tai jos vaatii, olet ainakin varustautunut sinne oikein.
Ja sitten toiseen asiaan – Monttu Juveneksen traagiseen poistumiseen keskuudestamme. Monttu on tavalla tai toisella ollut mukana muovaamassa TSE:n kulttuuria sellaiseksi kuin se nykyään on. Mistä muualta olisimme saaneet kahvit tukemaan Merca-pöhinäämme? Olisiko ilman Monttu Juvenesta syntynyt kaikki meemit Tikka Masalasta? Entä ilmaiset vohvelit lisäämällä Jodeliin kuva niistä? Kaikki nämä elämää suuremmat asiat tekivät meidän ravintolastamme, Montusta, niin huikean ja minä ainakin tulen kaiholla muistelemaan kaikkia niitä hetkiä, kun oli valittava ruuan ja luennon väliltä, koska jotenkin aina, kun Montussa yritti ruokailla, tuntui jono ylettyvän ainakin K-Loungelle asti.
Kaikille, jotka selvisitte tänne asti: toivottavasti viikostanne tulee edes hieman tasaisempi kokemus kuin tämän tekstin lukemisesta. Joskus ehkä kannattaisi olla jättämättä asioita viime tinkaan – se olisi ehkä helpottanut tätäkin projektia, mutta kukapa minä olen itseäni tuomitsemaan, kun ei pingviinit sellaiseen kykene.
Olispa Tikka Masalaa, tai edes siipiä.
Ps. Jos haluat sinappia, ota yhteys liikunta@tuky.fi ja saatat yllättyä…
Liikuntavastaava