Orientaatioviikko on nyt ohi. Se on monille saattanut sisältää uskomattomia kokemuksia, elämyksiä, tuttavuuksia ja kohtaamisia. Toisille se taas on saattanut olla todella raskas, uuvuttava tai jopa ahdistava viikko. Hienona kokemuksena ensimmäisen viikon kokeneelle tulevaisuus vaikuttaa ehkä kirkkaalta seuraavien viikkojen bile- ja tapahtumatarjonnan pikkuhiljaa raottaessa verhoaan, kun taas niitä, jotka kokivat jo orientaatioviikonkin vaikeaksi, tulevaisuus saattaa jopa pelottaa. Itse kuuluin pupuvuonnani jälkimmäiseen kategoriaan.
Oma pupusyksyni oli elämäni raskainta aikaa. Koin orientaatioviikolla alkavan uuden elämänvaiheen todella vaikeana uusien asioiden, ihmisten ja kokonaisuuksien ajaessa ylitseni henkisen lumivyöryn kaltaisesti. Tämän jälkeen olisi sitten pitänyt alkaa opiskelemaan täynnä innostusta ja kiinnostusta uusia asioita kohtaan lukuisten uusien todennäköisesti elinikäisten ystävien kanssa? Ei todellakaan. Olin tutustunut vain muutamaan ihmiseen, ja vaikka he olivatkin mukavia, kestää oikean ystävyys- ja luottamussuhteen muodostumisessa mielestäni pidempään kuin parit baarijatkot. Lisäksi koin, ettei minulla ollut juurikaan yhteistä kanssaopiskelijoideni kanssa, sillä en ollut kiinnostunut sijoittamisesta, verkostoitumisesta tai edes matematiikasta… Miten voisin ikinä edes etäisesti tuntea kuuluvani tähän yhteisöön? Vietinkin suuren osan ajastani kotipaikkakunnallani ja päätin, että suoritan kaikki mahdolliset opinnot etänä ja mahdollisimman nopeasti, sillä minua ei rehellisesti sanottuna kiinnostanut vähääkään valtaosa kursseista eikä myöskään vapaa-ajalla minkäänlainen järjestötoiminta, jonka luulin täysin koostuvan dokaamisesta, bilettämisestä ja yleismaailmallisesta pöhinästä.
Kotipaikkakunnalla jokaviikkoinen ramppaaminen kävi myöskin yllättävän pian raskaaksi sekä mielelle että lompakolle. Niinpä jouduin loppusyksystä viettämään enemmän aikaa Turussa kuin olisin todellakaan kokenut tarpeelliseksi. Vaikka olin lukioaikana ollut aktiivisesti opiskelijakunnan toiminnassa mukana, olin jo alkusyksystä sulkenut pois vaihtoehdon hakea mukaan järjestötoimintaan, koska HalVat vaikuttivat esiintymistä muutenkin kammoksuvalle pahimman luokan painajaiselta. Onnekseni huomasin kuitenkin, että haku osaan jaostoista tapahtui kirjallisella hakemuksella ja haastattelulla. Hainkin siis CIA:han, sillä ulkomailla aiemmin asuneena kansainvälisyys ja sen edistäminen herättivät mielenkiintoni. ”Valitettavasti valinta ei tällä kertaa osunut sinuun”. Luulin jo viimeisenkin toivoni oman paikkani löytämiseksi opiskelijayhteisöstä murentuneen käsiini, kunnes EVAn haku avattiin. Hain uudelleen. Tulin valituksi. Elämäni suunta muuttui kuin taikaiskusta, sain uusia ystäviä ja innostuin vielä hakemaan TuKYn hallitukseenkin.
Väärin. Sain kyllä uusia ystäviä ja koin EVAn toiminnan tärkeäksi mutta eivät ne silti poistaneet ajoittaista ahdistusta, yksinäisyyttä ja elämän tuskaa kokonaan, vaikkakin hieman helpottivat. Pääsin kuitenkin vaikuttamaan muiden opiskelijoiden jaksamista ja hyvinvointia tukevaan työskentelyyn sekä keräämään mukavia muistoja ja kokemuksia. Tässä kuitenkin auttoi paljon myös ymmärrys siitä, että voin olla osa yhteisöä omana itsenäni eikä minun tarvitse änkeä itseäni johonkin muottiin, jota yleisesti kylteriksi kutsutaan. Sen sijaan voin osallistua sellaisiin tapahtumiin, joista pidän, juoda ja olla juomatta silloin, kun siltä tuntuu, sekä edistää oikeasti omasta mielestäni tärkeitä asioita, kuten edunvalvontaa. Eikä tarkoitukseni ole millään lailla väheksyä yhdenkään jaoston tai toimijan työtä, vaan pikemminkin iloita siitä, että yhteisöstämme löytyy jokaiselle paikka sellaisena kuin he siihen itse haluavat kuulua.
Pupuille ja miksei myös vanhemmille opiskelijoille haluankin sanoa tämän: pitäkää huoli omasta jaksamisestanne ja osallistukaa tapahtumiin ja toimintaan omilla ehdoillanne. Kavereiden saamiselle ja oman paikan löytämiselle ei ole deadlinea, vaan sopeutuminen uuteen yhteisöön vie oman aikansa – joillain enemmän, toisilla vähemmän. Vaikka esimerkiksi minulle olisi kaksi vuotta sitten kerrottu, että löydän itseni TuKYn hallituksesta, en olisi uskonut löytäväni paikkaani sieltä. Toisin kävi.
Siispä vielä kerran: tervetuloa uusi pupu – juuri sellaisena kuin olet!
Oona Korpijaakko
Sosiaalipoliittinen vastaava