Olin lukion ensimmäistä vuotta aloittava tuore opiskelija, kun ilmoitin vanhemmille hankkivani oman harrastuskoiran. Tähän tuli ensimmäiseksi kieltävä vastaus, ettei tulisi onnistumaan. Meidän perheessä oli jo entuudestaan yksi koira, jonka pitäisi riittää.

Harmi, että olin jo seuraavana päivänä lähdössä Keski-Suomeen katsomaan syntynyttä koirapentuetta. Se reissu meni sen verran hyvin, että muutaman viikon päästä lähdin sinne uudestaan ympäripuhutun äidin kanssa ja kotiin palasi 16-vuotias koiranpennun yksinhuoltajateini-isä.

Pentu sai nimekseen suloisen kliseisen nimen, ”Hippu”.

Hippu on bordercollie, maailman älykkäimmän koirarodun edustaja. Nuoruuden innolla olen opettanut Hipulle lähtökohdat lähes jokaisesta lajista, joita koiran kanssa voi harrastaa. Hippu osaa tassun antamisen lisäksi mm. jäljittää kilometrin pituisen matkan metsässä muutaman tunnin vanhaa ihmisjälkeä ja poimia jäljelle tippuneet tavarat. Älyttömän kätevä taito.

Osaa Hippu paljon muutakin, mutta parhaiten Hippu osaa oppia.

Oppimaan opettaminen on koiran koulutuksen avain. Eli koiran opettaminen siihen, että harjoituksesta riippuen räätälöity oppitunti sisältää likimain aina saman struktuurin. Tunnin alussa on vihje tai ärsyke, keskivaiheilla on koiran tarjoama toimintareaktio ja lopussa on palkka. Palkka on makkara, kurkkuviipale, kehu tai iltaruoka.

Myöhemmin olen ymmärtänyt tämän toimivan myös ihmiselämässä, toki makkaraan palkkana moni on suhtautunut penseästi.

Olen myös ymmärtänyt sen, miten minkä tahansa asian voi saada haltuun pilkkomalla sen tarpeeksi pieniin palasiin, oppimalla sen pala kerrallaan toistojen kautta ja viimeisenä ketjuttamalla koko toiminnon yhteen. Näin muodostui minun laskentatoimen y-tentin osaamisen kokonaisuus tai vähän helpompi temppu, jossa Hippu kerää kaikki lattialle levinneet Huojuva torni -pelin puupalikat yhteen kippoon. Kumpikaan tempuista toki ei onnistunut ensimäisellä yrittämällä.

Hipun hankkimisen yhteydessä käydyt keskustelut vanhempien kanssa käsittelivät sitä, miten arki koiran kanssa onnistuisi, jos tulevaisuudessa elämä veisi esimerkiksi yliopisto-opiskelujen pariin. Jo silloin ilmoitin ottavani koiran tietenkin mukaan.

Kuusi ja puoli vuotta oman koiran yksinhuoltajana olen edelleen onnellinen nuoruuden tarmokkuudella tekemästäni päätöksestä hankkia juuri koira. Lapsi olisi varmasti opettanut vielä enemmän, mutta sitä ei olisi voinut kuusivuotiaanakaan juoksuttaa polkupyörällä Aurajoen juoksulenkin ympäri ja jättää sen jälkeen Sikawapun ajaksi kotiin nukkumaan tyytyväisenä.

Onneksi sen koittaessa osaan jo varmasti oppia jonkin toisen keinon, jolla pääsee viettämään iltaa vähän pidemmän kaavan kautta.

Joona Uusitalo
Kulttuuri- ja perinnevastaava

Kirjoittaja ei odota lähivuosina perheenlisäystä ja on ottanut perinteeksi käyttää Hipun pyörälenkillä ennen TuKYn isoimpia tapahtumia.