Olin 7-vuotiaana aivan varma, etten ikinä opi lukemaan. Näin jälkikäteenhän se naurattaa, että uskoin ihan todella noin. Muistan kuitenkin elävästi, kuinka epäonnistuneeksi tunsin itseni, kun maani myyneenä ojensin reissuvihon opettajalleni. Reissuvihkoon oli kirjotettu huoleni lukemisen oppimisesta äitini toimesta (koska luonnollisesti en itse osannut lukemisen lisäksi kirjoittaakaan). Opettajani nosti katseensa hetken hiljaisuuden jälkeen ja sanoi jotain, mitä muistelen vielä nykyäänkin aina aika ajoin: “Sitä varten minä olen täällä. Jos jokainen oppilas osaisi jo lukea, niin mihin meitä opettajia edes tarvittaisiin?”
Niin, opettajat ovat opettamassa ja oppilaat oppimassa. Miksi kuitenkin niin usein tuntuu siltä, että kaikki pitäisi osata etukäteen? Jokaisesta tehtävästä tulisi saada hyvät pisteet ja virheiden tekeminen tuntuu ikävältä. Huomaan nykyäänkin välillä miettiväni, etten tule oppimaan jotain asiaa. Törmään seinään tehtävän kanssa ja totean sen olevan “liian vaikea”. Tai istun kavereiden kanssa pöydän ääressä ja ilmoitan kaikille, että opintoni kauppakorkeakoulussa loppuvat nyt, koska olen “liian tyhmä yliopistoon”. Näinä hetkinä yritän muistuttaa itseäni siitä, ettei kaikkea voi osata heti ensimmäisellä yrittämällä.
Välillä huomaan putoavani täysin keskusteluista, kun ruvetaan puhumaan taloudesta, politiikasta tai joidenkin kurssien sisällöistä. Olen googlannut mitä tyhmempiä kysymyksiä opintojeni aikana, kuten “mikä on tietojärjestelmä” (huomiona opiskelen pääaineenani tietojärjestelmätiedettä). Joskus tuntuu kuin muut puhuisivat ympärilläni muinaislatinaa, eikä kukaan auta tulkkaamisessa. Näinä hetkinä sitä helposti kokee huonommuuden tunnetta. Haluan kuitenkin muistuttaa, että meistä lähes jokainen kokee ajoittain näin, eikä kukaan ole syntynyt kauppakorkeakoulun opit päässään.
Meillä on Turun kauppakorkeakoulussa loistavia opettajia, joiden puoleen kannattaa kääntyä. Helposti massaluennoilla opettajaan ei muodostu läheistä suhdetta, mutta kun uskaltaa pyytää apua, sitä lähes aina saa. Myös kaverit ovat ainakin allekirjoittaneelle olleet korvaamaton tuki opinnoissa. Siitä vierustoverista saa usein oman henkilökohtaisen opettajan tai vähintäänkin vertaistukea, jolle itkeä vaikeiden tehtävien edessä.
Pitää myös muistaa, että oppiminen ei rajoitu pelkästään luentosaleihin. Opiskeluaika opettaa paljon myös itsestä, ihmissuhteista sekä elämästä ylipäätään. Näitä oppeja kannattaa kerätä, eikä ajatella olevansa jo ammattilainen. Opiskeluaikana voi turvallisesti kokeilla erilaisia asioita, ja näin löytää ne niin kutsutut “omat jutut”. Kannattaakin lähteä rohkeasti kokeilemaan kaikkea uutta, vaikka aluksi tuntuisi, ettei siitä mitään tule.
Kenenkään ei siis tarvitse kauppakorkeakoulun ovista sisään astuessa olla mikään ammattilainen. Ei tarvitse tietää kaikkea sijoittamisesta, markkinoinnista, viestinnästä tai taloudesta. Meillä on paljon kursseja ja vapaa-ajan toimintaa, joissa työelämässä tarvittavia taitoja voi harjoitella ihan rauhassa. Virheitäkin saa (ja pitää) tehdä, eikä se, ettei jotain asiaa osaa kurssin aikana tarkoita sitä, että olisi jotenkin epäonnistunut opinnoissa. Loppujen lopuksi me kaikki olemme tulleet yliopistoon oppimaan.
Kira Kokko
Viestintävastaava