Eletään syyskuun 20. päivää ja istun hyvän ystäväni kalustonkuljetuskuorma-autossa matkalla Riikaan ystäväni kisaviikonloppuun. Ystäväni ajaa moottoriurheilupuolella kilpaa Legends-luokassa ja oli edeltävänä viikonloppuna varmistanut mestaruuden Semi-Pro-luokassa. Edessä oli kauden viimeinen kisaviikonloppu, jonne lähdettiin nauttimaan vauhdista ja juuri voitetusta mestaruudesta. Saavuimme perille keskiviikkoyönä noin klo 01:00, purimme kuorma-auton ja pääsimme nukkumaan noin klo 03:45.
Torstaiaamu valkeni ja aloimme säätämään kilpureita valmiiksi ensimmäisiä harjoituksia varten. Kaikki sujui ongelmitta ja ensimmäisten harjoitusten jälkeen löysimme säätöjen avulla autoon lisää vauhtia. Moni saattaa tässä vaiheessa ihmetellä, että mikä tämän blogin tarkoitus on – kertoa kilpa-autoiluviikonlopusta? Noh, antakaahan kun valaisen asiaa. Päivän viides ja toiseksi viimeinen harjoitus alkoi kello 16:00, ja tästä alkoi melkoinen seikkailu ja asioiden selvittely, joihin en ollut millään tavalla valmistautunut.
Ystäväni joutui osalliseksi Legends-luokan mittakaavassa hyvinkin vakavaa onnettomuutta, jossa ystäväni pyörähti toisen auton kontaktista keskelle rataa niin sanottuun sokeaan mutkaan. Tästä seurasi, että yksi kilpakumppaneista, joka sattui vielä olemaan meidän tallimme toinen kuljettaja, törmäsi ystäväni autoon noin 135 kilometrin tuntivauhdilla. Seuraukset olivat mittavat ja jouduin itse kuuntelemaan useamman minuutin ajan tuskallista huutoa radiopuhelimen läpi.
Olin siis Latviassa tilanteessa, jossa en tiennyt lainkaan, miten toimia. Ainoa mihin pystyin turvautumaan, oli vaistoni. Noin tuntia myöhemmin istuin Riikan yliopistollisen sairaalan käytävällä soitellen Suomeen ystäväni läheisille ja selvittäen, miten asian kanssa edetään. Ystäväni pääsi pois kuvauksista ja sain tiedon ystäväni kokemista vammoista:
- 8–12 murtumaa kylkiluissa
- Keuhkojen luhistumisvaara
- Murtunut oikea olkapää
- Murtunut vasen ranne
- Hematoomaa maksan ympärillä
Siinä sitten pohdiskelin, että mitenköhän tällainen tilanne tulisi hoitaa ja miten ja millaisella aikataululla ylipäätään ystäväni voidaan kuljettaa takaisin Suomeen. Vielä torstai-illan aikana hänet siirrettiin teho-osastolle ja minä palasin varikolle setvimään käytännön asioita. Perjantaiaamupäivä alkoi soittelemalla TYKS:n suuntaan, että miten tällaisissa tilanteissa yleensä toimitaan, ja sain vastaukseksi, että normaalisti lähettävä sairaala hoitaa potilaan kuljetuksen.
Perjantai ja lauantai ovat mielessäni hyvin sumuista aikaa, ja päivien erottaminen on hyvin vaikeaa; heräsin aamulla, kävin kaupassa, menin vierailuajoilla pitämään ystävälleni seuraa, palasin takaisin varikolle, repeat. Lauantaiaamuna kuitenkin ystäväni siirrettiin teho-osastolta traumapuolen seurantahuoneeseen, ja sunnuntai-iltapäivällä lääkärin toimesta omaan huoneeseen. Seurasi maanantai ja usean puhelun ja lääkärin kanssa käytyjen keskusteluiden jälkeen alkoi pikkuhiljaa vaikuttaa siltä, että täältähän päästään pian kotiin. Lääkäri ei nähnyt ongelmaa ystäväni kotiuttamisessa, kunhan saisimme selvitettyä, miten kuljetus järjestyy.
Tästä alkaakin ehkä koko reissun tragikoomisin tapahtumaketju, johon myös otsikko viittaa. Ainoa vaihtoehtomme kuljetukselle oli maanteitse tapahtuva, sillä ystäväni keuhkot olivat saaneet niin kovan iskun, että lentäminen ei ollut mahdollista painevaihtelun takia. Selvitimme ambulanssikuljetuksen mahdollisuutta, mutta sen lisäksi, että kuljetus olisi venynyt torstaille asti, oli hintalappukin 4500€ arvoinen. Päätimme siis lähteä taittamaan matkaa vuokra-autolla. Katsoin Googlesta lähimmän Sixtin toimipisteen ja hyppäsin taksiin, vain todetakseni, että kyseinen toimipiste on ainoastaan ennalta sovittujen varausten noutopiste. Uudestaan taksiin, tällä kertaa suuntana Riikan lentokenttä. Uudenkarhea Volvo XC40 alle, takaisin kohti sairaalaa McDonaldsin kautta, ja lopulta itse nukkumaan omaan AirBnb:hen, jotta jaksaisin seuraavana aamuna ajaa Tallinnaan.
Tiistaiaamu valkeni ja lähdin ajamaan kohti sairaalaa. Saimme kotiutuspaperit mukaamme ja muutaman kipulääkkeen, jotta matka menisi mutkattomasti takaisin Suomeen Tallinnan kautta. Kaikki alkoi mallikkaasti, ja pääsimme Viron puolelle Pärnuun, kunnes… Volvon ajotietokone alkaa hälyttämään jäähdytysnesteen määrästä. Ajattelimme totta kai ystäväni kanssa tällaisina rasvanäppeinä, että eihän se ole muuta kuin että lisätään sitä. Pysähdyimme bussipysäkille ja aloimme lisäämään nestettä, vain todetaksemme, että se tuli samaa vauhtia pihalle toisesta päästä. Olihan tämä reissu ollutkin tähän mennessä jo tarpeeksi helppo ja kivuton. Soittoa Sixtin suuntaan, että no mitäs nyt tehdään? Olisi myös yksi laiva, mihin pitäisi keretä. Saimme siirrettyä auton huoltoaseman pihalle ja jäimme selvittelemään asiaa. Lopulta usean puhelun ja parin tunnin selvittelyn jälkeen totesimme, että Sixtin tarjoama mahdollisuus kolmen tunnin päästä saapuvalle vuokra-autolle ei ollut kivuissaan olevalle ystävälleni se paras vaihtoehto. Tämän opetuksena, tarkistakaa vuokra-autonne aina ennen kuin lähdette ajamaan, vaikka olisitte ottaneet siihen täysturvavakuutuksen. Tämäkin yksilö oli kolaroitu kuljettajan puolen etunurkasta, ja siitä johtuen alkoi vuotaa jäähdytysnestettä matkan aikana.
Päätimme sitten lopulta tilata Boltin kautta taksin Pärnusta Tallinnaan ja saimme sovittua Sixtin kanssa, että jätämme avaimet huoltoasemalle ja he hoitavat auton hinauksen, ja sovimme kompensaatioista myöhemmin. Hyppäsimme taksiin, ja naureskelinkin ystävälleni, että tästähän reissusta ei oikeastaan puutu enää mikään muu kuin se, että tämä taksikin hajoaa tähän matkalle. Nyt joku teistä ajattelee, että no niinhän siinä sitten kävi. Ei suinkaan. Taksi kyllä kesti Tallinnaan saakka, mutta ilman välikohtauksia ei tästäkään selvitty. Kuljettajamme lähti matkan aikana ohittamaan edessämme ajavaa autoa, vain todetakseen sen olevan siviilipoliisi. Seuraavaksi siis istuimmekin jossain välillä Pärnu – Tallinna ja odotimme, että jatkuukohan matkamme tästä miten. Noin 15 minuutin odottelun jälkeen pääsimme vihdoin jatkamaan matkaa kohti Tallinnaa. Tallinnankin päässä kuljettajamme eksyi vielä useamman kerran. Pääsimme kuitenkin Tallinkin terminaaliin ja nousimme lopulta 19:30 lähtevään laivaan, kun alkuperäinen suunnitelmamme oli 13:30 laiva…
Olimme lopulta Helsingissä kello 21:30, jossa ystäväni vaimo oli meitä vastassa. Pääsimme perille TYKS:iin noin kello 23:45 ja olin itse lopulta kotona noin klo 00:30.
Tämä oli itselleni kokemus, johon kulminoituu ajatus siitä, että kun asiat lähtevät vierimään väärään suuntaan, niin niille ei välillä tunnu olevan loppua. ”Kun vastustaa, niin sitten muuten vastustaa.” On kuitenkin myös mielenkiintoista jälkeenpäin reflektoida omia toimintamallejaan ja omaa käytöstään tällaisissa hyvin stressaavissa ja epämukavissa tilanteissa. Uskallan sanoa, että tällaisiin tilanteisiin on mahdotonta valmistautua, ja tällöin tulee vain luottaa omiin vaistoihin ja toimia niiden mukaan.
Toivottavasti teillä jokaisella on hieman tätä parempi ja onnekkaampi viikko edessänne!
Markus Karlstedt
Koulutuspoliittinen vastaava