Pysähtymisestä, odottelusta ja seinän tuijottelusta
Kauppiksen aulassa on pyöriviä sinisiä lepotuoleja. Istun yhdellä tuollaisella tuolilla ja odotan. Kello on 10:30 sunnuntaiaamuna ja kanssani odottaa kahdeksan muuta muusikkoa. Pitäisi päästä OP-saliin roudaamaan speksitreenejä varten, mutta kellään ei ole avainta. Ensin odotimme Parkilla puoli tuntia ensimmäistä avaimellista. Nyt odotamme koululla, että joku avaimellinen vastaisi puhelimeen ja voisi tulla avaamaan oven. Ehkä odottaminen ei kuitenkaan ole niin kauheaa. Kaikki ei aina mene putkeen ja se on täysin ok. Silloin pitää vaan vähän malttaa ja rauhoittua. Mekin mentiin sitten keittämään kahvit – eihän siinä kellään mitään hätää ollut.
On tärkeää muistaa tuijottaa seinää. Niinkin yksinkertainen asia joskus unohtuu. Aina on hirveästi tekemistä, aina on hirveästi virikkeitä tarjolla, aina tekee mieli katsoa kissavideoita. Joka päivä pitäisi kuitenkin muistaa olla tekemättä yhtään mitään. Maata vaikka matolla ja tuijottaa katon koukusta vaarallisesti roikkuvaa lasikoristehärpäkettä (tai jotain muuta). Mieli lepää, aivot puhdistuvat ja ajatukset alkavat muodostua uudella tavalla.
Odottelu voi olla myös aika kivaa, jos osaa asennoitua oikein. Älä vittuunnu, vaan mieti mitä voit saada tästäkin tilanteesta irti. Odottaminen on kivointa yhdessä. Minun piti kesällä odottaa päivä Messinassa laivaa, joka lähti satamasta yhdeltä yöllä. Kun saavuimme Messinaan aamupäivästä kaverini kanssa, päätimme etsiä valmiiksi paikan, josta laiva lähtee. Kysyimme neuvoa ja meitä kehotettiin kävelemään eteenpäin noin kymmenen minuutin ajan. Mitään ei kuitenkaan näkynyt, minkä vuoksi matkan varrella kysyimme monesti uudestaan neuvoa. Paikka oli joka kerta kymmenen minuutin kävelymatkan päässä. Loppujen lopuksi kävelimme neljä kilometriä rinkat selässä suuntaansa, ja päästyämme perille virkailija ilmoitti, että laivan lähtöpaikka olikin siellä mistä aloitimme taivalluksen.
Loppupäivän vietimmekin sitten odotellen. Odotellessa kohdalle saapuu uusia yllätyksiä. Maleksimme torin laidalla ja nukahdimme puistonpenkille. Heräsimme puistonpenkiltä livemusiikin ääniin ja kurkkasimme kulman taakse. Siellä soitti livebändi ja kaikki ihmiset vauvasta vaariin tanssivat spontaanisti kadulla. Sattuman kautta siis päästiin juhlimaan. Karkeloista löysimme uusia kavereita, jotka saattoivat meidän myöhemmin yöllä satamaan. Satamassa olimme ainoat jalankulkijat ja meidän piti odottaa, että juna ajaa laivan sisälle, sillä juna tukki kulkuväylän. Onneksi yhdellä saattajista oli viulu mukana, ja aloimme sitten ajan kuluksi soittaa tuiki tuiki tähtöstä keskellä yötä. Sataman työntekijätkin saatiin messiin mukaan, vaikka he olivat alkuun skeptisiä. Lopussa yritin vain pidätellä naurua, niin koominen tilanne oli. Odottelu avaa ovia. Annoin elämän johdatella minut sinne minne se halusi minut viedä. Arjessakin kannattaa joskus unohtaa se mitä pitäisi tehdä ja vain ajelehtia. Asiat kyllä lopulta tapahtuvat jos niin on tarkoitettu tapahtuvan.
Kaikessa kiireessä, yritä löytyä aikaa pysähtymiselle. Tuijota seinää. Jos myöhästyt bussista, älä huolestu. Sillekin oli joku tarkoitus. Odota, ja katso mitä tapahtuu.
Leea Hering
Kulttuuri- ja perinnevastaava