Taas on tullut aika, kun pääsen kirjoittamaan blogia ja pähkäilemään hikikarpalot otsalla, mistä sitä oikein kirjoittaisi. Tuntuu, että päässä liikkuu miljoona asiaa, joista haluaisi kertoa, mutta mikään ei tartu paperille. Ehkä helpointa on jälleen kerran jakaa vain omia fiiliksiä ja kokemuksia tämän TuKY-uran edetessä.

Mitä minulle on tapahtunut sen jälkeen, kun viimeksi olen tänne kirjoittanut? Noh, kokemusta on karttunut entisestään ja mikä tärkeintä, olen saanut uusia unohtumattomia muistoja! Oon myös oppinut ymmärtämään itseäni paremmin ja minusta on tullut esiin uusia puolia. Se on vähän hullua, koska oon kuitenkin jo 24-vuotias… Haluan uskoa, että nää uudet puolet ei todellakaan ois tullut esiin, jollen olisi lähtenyt täysillä messiin tähän toimintaan aina harrastekerhoista Turun KY:n hallitukseen asti.

Vaikka se tuntuu vähän hullulta, aikani TuKYssä on rakentanut minua ja ollut iso osa identiteettiäni. Siksi minua tietyllä tavalla pelottaa ajatus, että täältä pitää joskus lähteä. Muistan keskustelun ystäväni Rikun kanssa Alppikanuunoiden kastemökin jälkeen. Puhuimme siitä, kuinka aika on mennyt älyttömän nopeasti ja kuinka paljon sitä on loppujen lopuksi päässyt tekemään.

Tämän keskustelun jälkeen aloin miettimään, mikä minua odottaa, kun lopulta jätän TuKYn ja TSE:n taakseni. Rehellinen vastaukseni on, etten ole täysin varma. Työt tietysti kutsuvat, siitä ei pääse mihinkään, mutta entäs kaikki muu? Kaiken tämän epävarmuuden keskellä tiedän kuitenkin yhden asian: olen tutustunut niin moneen uskomattomaan ihmiseen ja kokenut heidän kanssaan lukuisia asioita. Jos jotain minulle jää tämän kaiken jälkeen käteen, niin ne ovat he.

Sitähän tää loppujen lopuksi on. Nykyään kun mietin TuKYa, mieleeni ei ensimmäisenä tule mikään outo hallinnollinen yhdistys, vaan joukko lämpimiä ihmisiä, joita voin kutsua ystävikseni.

– Mikko Prieur Mediavastaava