Terve Mieli on jokaisen oikeus
Mielenterveys ja jaksaminen ovat teemoja, jotka ovat vaivanneet opiskelijoita jo pitkään. Muista, että et ole yksin ajatustesi kanssa. Lähes jokainen meistä on elämänsä aikana jollakin tavalla kosketuksissa mielenterveyden ongelmien kanssa. Toisten ihmisten tuki auttaa ehkäisemään ongelmien muodostumista suuremmiksi. Löydät alempaa neuvoja ja kanavia, joihin kannattaa tukeutua epäröimättä.
Mikä ihmeen Terve Mieli -hanke?
Me yhdessä, myös sinä joka tätä luet, olemme luoneet tämän projektin. Terve Mieli -hanke on perustettu vuonna 2019 silloisen sopon ja kopon, Aku Lehojärven ja Samuli Tähtisen toimesta.
Terve Mieli -hanke pyrkii poistamaan stigmaa mielenterveysasioiden ympäriltä ja luomaan ympäristöä, jossa hankalistakin ja jopa tabuksi leimatuista asioista uskalletaan puhua avoimesti. Hanke keskittyy aiheisiin jaksamisen ja hyvinvoinnin ympärillä. Hanke tarjoaa myös erilaisia matalan kynnyksen resursseja, kuten tukiopiskelijat ja TSE-Mentor -mentorit. Terve Mieli -sivuilta löydät myös muiden toimijoiden tarjoamia resursseja, joista löydät keskusteluapua.
Jokainen käyty keskustelu mielenterveyden ja henkisen hyvinvoinnin saralla edistää hankkeen tavoitteita. Jokainen nosto Twitterissä, Facebookissa, Instagramissa, Whatsappissa, alueuutisissa tai missä tahansa muualla on viemässä tätä hanketta eteenpäin. Kaikki huomio ja keskustelu mitä syntyy auttaa muuttamaan opiskeluyhteisömme kulttuuria avoimemmaksi, ja se on yksi päätavoitteista.
Mitä on tehty?
Jaksamis- ja mielenterveysongelmat, joiden kanssa me kauppakorkealaisetkin painivat, ovat ongelmia, joita on jokaisessa tiedekunnassa ja jokaisessa yliopistossa. Meidän reagointimme asioiden korjaamiseksi ei osoita, että meillä olisi enemmän ongelmia, mutta se voi onnistuessaan toimia hyvänä mallina, mitä kannattaa kokeilla muissakin yksiköissä. TuKYltä lähtenyt hanke on jo laajentunut TYYn tasolle, jossa on perustettu oma Mielen Päällä -hanke, jonka idea on lähtöisen Terve Mielestä.
Vuonna 2022 TuKYlle saatiin oma MTEA2 (Mielenterveyden ensiapu 2) -kouluttaja ja samana vuonna TuKYn hallitus, työntekijät ja osa tukiopiskelijoista sai kyseisen koulutuksen. Vuosien varrella Terve Mieli -hankkeen kouluttamista on jatkettu niin tutoreille, uusille toimijoille kuin kouluumme saapuville pupuille heti orientaatioviikolla.
Tulevaisuudessa hankkeen teemoja halutaan tuoda lähemmäs myös koulun henkilökuntaa esimerkiksi tarjoamalla heille koulutusmateriaaleja, jotta he voivat oman osaamisen ulkopuolella ilmaantuvien asioiden käsittelyssä neuvoa opiskelijan oikeanlaisen tuen piiriin.
Lisäksi TuKY tarjoaa matalan kynnyksen vertaistuen kanavan opiskelijoille tukiopiskelijoiden muodossa. Heille voi luottamuksellisesti laittaa viestiä. Vuonna 2022 perustettiin myös TSE-Mentor -hanke, jossa koulumme alumnit mentoroivat opiskelijoita heitä askarruttavissa asioissa. TSE-Mentor -ohjelmaan järjestetään seuraava hakukierros alkuvuodesta 2023.
Hanke kehittyy vuosittain – aiempina vuosina kokeiltuja ideoita on saatettu poistaa ja tilalle on tuotu uusia. Kartoitamme yhä muita keinoja matalan kynnyksen avun tarjoamiseksi. Jos keksit hyviä ideoita tämän hankkeen edistämiseksi, älä epäroi hetkeäkään, vaan laita sähköpostia sopo@tuky.fi ja otetaan sinut mukaan projektiin!
Tarinoita
Satun kokemuksia
Olen pienestä asti ollut aika kova suorittaja ja täydellisyyden tavoittelija. Kaikessa pitäisi olla hyvä, kaikki pitäisi osata aina tehdä itse ja mieluusti vielä paremmin kuin edellisellä kerralla. Olen äärimmäisen kiltti ja hyväntahtoinen ihminen, kaikkia muita paitsi itseäni kohtaan. Ja se on välillä aika rankkaa.
Monet sanovat, että opiskelu on elämän parasta aikaa. Siksi koin pitkään huonoa omaatuntoa siitä, kuinka harmaa oma pupuvuoteni oli. Oli vaikeaa ihmissuhderintamalla, vaikeaa kotona ja vaikeaa koulussa. Samaan aikaan kun muut viilettivät opiskelijaelämän riennoissa haalien uusia kavereita itse joko matkustin ympäri Suomea tai kyhjötin yksin kotona. Mitä enemmän viikkoja kului, sitä väsyneempi ja yksinäisempi olin. Tuntui, että vajosin aina vain syvemmälle johonkin omaan epätoivooni enkä vain yksinkertaisesti jaksanut tehdä asialle mitään. Ei oikeastaan kiinnostanut tehdä asialle mitään.
Hyvän aikaa arki oli lähinnä laahustamista velvollisuudesta toiseen. Asiat, jotka ennen olivat tuottaneet iloa, eivät enää tuntuneet miltään, mikään ei tuntunut miltään. Jotain kertoo se, että koko tähänastisen elämäni olin kelpuuttanut kokeista ainoastaan kymppejä. Nyt minua ei voinut vähempää kiinnostaa, vaikka sain tenteistä pelkkiä ykkösiä. Podin koko ensimmäisen vuoden huonoa omaatuntoa siitä, etten viihtynyt koulussa, jonne pääsemisen eteen olin nähnyt niin hirveästi vaivaa. Ehkä vein paikan joltain, joka olisi nauttinut enemmän.
Muistan jossain vaiheessa keskellä tätä synkkyyttä ajatelleeni, että olisi edes itkettänyt tai suututtanut. Sekin olisi ollut parempi kuin se turta tunnottomuus. Ja tämän kaiken lisäksi ruoskin itseäni säälimättä siitä, kuinka epäonnistunut olin. Kuinka kehtasin olla niin masentunut ja onneton, vaikka kaikki oli periaatteessa ihan hyvin. Samaan aikaan läheiset ihmiset menettivät perheenjäseniään, mikä oikeus minulla oli olla surullinen?
No, ihan jokaisella on oikeus olla surullinen. Meillä kaikilla on omat ongelmamme ja vaikeutemme eikä niitä pitäisi laittaa mihinkään tärkeysjärjestykseen niin kuin itse ehkä yritin. Elämä ei ole mikään kärsimyskilpailu. Minä tein sen virheen, että jäin todella yksin ajatusteni ja onnettomuuteni kanssa. En tainnut kertoa yhtään kenellekään, kuinka vaikeaa silloin todella oli. Tai jos kerroin, niin vähättelin reilusti. Tilanne olisi voinut helpottaa paljon nopeammin, jos olisin jakanut taakan jonkun kanssa. Sen sijaan kärvistelin yksin reilun vuoden pitäen samaan aikaan yllä sen verran taidokkaita kulisseja, että kukaan tuskin arvasi mitä kaikkea pääni sisällä myllersi.
Mikä sitten auttoi? Se, että aloin taas tekemään asioita. Pakotin itseni liikkeelle ja täytin kalenterini erinäisillä aktiviteeteilla. Ryhdyin varsinaiseksi järjestöaktiiviksi ja hurahdin siihen täysin. TuKY-hörhöilyn ansiosta tutustuin kymmeniin uusiin ihmisiin ja pitkästä aikaa koin taas olevani osa jotakin. Ja jossain vaiheessa muistin, että elämä on oikeastaan ihan kivaa. Varsinkin silloin, kun on Pikkulaskiainen.
Nooran kokemuksia
Tällä hetkellä kaikki on oikein hyvin. Helmikuussa 2016 sen sijaan luin hulluna pääsykokeisiin kotona, kun äiti tuli kotiin paniikissa. Häneltä oli löydetty aivokasvain. Itkimme yhdessä keittiössä, pelotti.
Haluisin jatkaa töissä käymistä ja kokeisiin lukemista, vaikka kassalla tuntui pahalta hymyillä ihmisille ja kotona ei keskittyminen riittänyt mihinkään. Kevät meni sumussa, olin hyvin ahdistunut enkä aina tiennyt stressasiko minua pääsykokeet vai äidin sairaus. Huomasin, että minua alkoi ärsyttää hyvänpäiväntuttujen Facebook-postaukset, joissa he valittivat uutta poskiontelontulehdusta tai allergiaa. Mitä murehtimista niissä on? Äiti saattaa kuolla.
En halunnut myöntää itselleni, miten ahdistunut olin keväällä. Eräänä iltana kummallinen möykky rinnassa kasvoi liian suureksi, kun olimme lähdössä perhetuttujen kanssa syömään. Itkin kaikkea pahaa oloani ja muistan edelleen, miten pahalta minusta tuntui, vaikka väitin olevani kunnossa. Äiti tuli sanomaan, että nyt varataan aika terapiaan. Kävin sen jälkeen keväällä muutaman kerran puhumassa terapeutille ahdistuksestani ja peloistani, alkoi jo tuntua paremmalta ja toiveikkaammalta.
Leikkausajan äiti sai syyskuulle. Kesällä perheessä saatiin lisää iloisia uutisia, kun pääsin opiskelemaan ja äitikin sai rentouduttua lomalla. Menimme perheen kanssa Prahaan, viljelimme mustaa huumoria siitä miten isän pitää löytää äidin kuoltua uusi nainen tai miten leikkaustilanteessa kirurgit voisivat leikkauttaa samalla vaikkapa äidin nenän ja kävimme mökkeilemässä yhdessä. Aivokasvaimesta alkoi tulla normaali asia, me selviäisimme tästä kyllä.
Syksyllä koulu alkoi, olin jännittynyt uusi pupu ja halusin käydä paljon tapahtumissa. Muutin ensimmäistä kertaa omaan asuntooni. Itsenäistyin kertaheitolla. Kiire ja koulustressi alkoivat hiljalleen kasaantua samalla, kun äidin leikkaus lähestyi. Koulun jälkeen tulin aina suoraan asunnolleni, joka ei vielä tuntunut kodilta. Vaikka tapahtumia oli monesti viikossa ja kävin suurimmassa osassa niistä, itkin ennen lähtöä väsymystäni. Kerran olin syömässä isovanhempieni kanssa, enkä voinut keskittyä mihinkään. Kotiin päästyäni soitin äidille hysteerisenä. En muista ikinä olleeni niin kokonaisvaltaisesti ahdistunut kuin silloin harmaana syyspäivänä. Sen päivän iltana oli Wiiniklubin rapujuhlat, joita olin odottanut paljon. Jätin melkein menemättä, kun makasin sängyssä kippuralla ja pelkäsin, mitä tapahtuu äidille ja miten jaksan jatkaa tätä tahtia elämistä.
Ahdistus palasi salakavalasti, kun elämässäni lisääntyi kiire ja stressi. Olisi voinut ajatella, että unohtaisin pelkoni äidin tilanteesta kun saisin paljon tekemistä. Liika oli kuitenkin liikaa, ja asiat alkoivat kaatua päälleni.
Leikkauspäivä oli yksi elämäni hirveimmistä. Vaikka nyt tiedän, että kaikki meni suunnitellusti ja äiti toipui hyvin, muistan edelleen miten kamalaa oli istua luennoilla miettien samalla mahdollisuutta siihen, että äitini ei herää leikkauspöydältä tai miten kamalaa oli käydä leikkauksen jälkeen teho-osastolla kohtaamassa lääkitty ja kipuileva äiti.
Kun kokee ahdistuneisuutta ja pelkoa, ei auta rationaalinen tieto siitä, että Turussa operoivat maailman huippuihin kuuluvat kirurgit, hoitohenkilökunta on kokenutta ja selkeäreunaisten aivokasvainten leikkaukset sujuvat pääasiassa aina onnistunesti. Millään ei ole väliä, kun rakas läheinen on leikkauspöydällä.
Luulen, että ahdistusoireeni kasvoivat suuriksi syksyllä koulun vuoksi. En ehtinyt käsitellä asioita kunnolla, ja pahat ajatukset pääsivät taas mieleeni. Halusin menestyä opinnoissa, käydä tapahtumissa ja tavata uusia ihmisiä, vaikka sisältä olin hajalla.
Olen oppinut , että on inhimillistä välillä väsyä. Keskustelin viime viikonloppuna äitini kanssa asiasta, kun olin vanhempieni luona syömässä. Hän totesi, että ihmisen voimavarat suhteessa elämäntilanteeseen ovat hyvin ehtyväiset – tsemppaaminen ei aina riitä, kun hyökyaalto elämää mullistavia asioita nousee kerralla. ”Silloin pitää olla armollinen itselleen ja muistaa, että mikään ei kestä ikuisesti, ei edes se paha ja kipu”, hän totesi.
Haluatko jakaa tarinasi?
Hankkeen kannalta on äärimmäisen merkityksellistä, että saamme samaistuttavia, todellisia tarinoita opiskelijoiltamme. Jos haluat jakaa tarinasi, laita sähköpostilla nimesi, kuvasi ja tarinasi sopo(ät)tuky.fi ja annat yhteisöllemme enemmän kuin paljon!