Aika – hupeneva luonnovara

Vuosi on ajanlaskun yksikkö, joka perustuu Maan kiertoaikaan Auringon ympäri. Se kestää yleensä 365 päivää, karkausvuosina 366. Määritelmä on otettu suoraan Wikipediasta ja sen mukaan vuosi on siis suunnilleen yhtä pitkä joka vuosi. Kummasti tämä vuosi vain on tuntunut menevän uskomattoman paljon nopeammin kuin aikaisemmat. En puhu nyt kalenterivuodesta, vaan HalVasta HalVaan -aikavälistä. Kuten todennäköisesti muutkin hallituskollegani, koitan minäkin nyt viimeistä kertaa nyyhkytellä mennyttä vuotta, ja miettiä, mitä tuleman pitää.

Miettiessäni vastausta kysymykseen ajan kulumisesta, löydän vastaukseni suoraan lltasanomien Lifestyle-osastolta. Aika kuluu psykologisesti nopeammin silloin, kun on paljon tehtävää. Sen voin allekirjoittaa, että tekeminen ei varmasti ole tämän hallitusvuoden aikana loppunutkaan. Ne kokoukset, hallinnolliset hommat, uuden miettiminen ja tapahtumissakin se muille näkymätön homma. ”Kuka jää, kun muut on menneet” kyselee Juha Tapio kappaleessaan Kuka näkee sut. Vastaus on tietenkin Parkkibileiden järjestäjä, mistä Juhakin varmasti laulussaan laulelee.

Kaikki kiva loppuu aikanaan, ja kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Näinhän se menee, mutta pitkästä aikaa on oikeasti mietittävä, miten täyttää ne kokouksille ja projekteille varatut ajat alkuviikosta. Jännä miettiä vuoden päästä, onko seuraavakin vuosi kulunut yhtä nopeasti, kuin tämä. Ilmiö on harmittavan käänteinen, sillä mukavat asiat tuntuvat loppuvan nopeasti, kun taas tylsien hommien päättymistä saakin odotella pitkään.

Anyway, itse aion jatkossakin välttää turhaa laiskottelua ja kotiin lukkiutumista, ja kannustan siihen muitakin. Täyttäkää kalenterinne sillä hauskalla ja mukavalla ohjelmalla, oli se sitten mitä  tahansa. Aikaa on jäljellä kertoo Mikko Harjukin, mutta käyttäkää se hyvin.

Antti Heinonen

Liikuntavastaava

Mä oon mä

Vapaa-ajanvastaava Juho kirjoitti viime viikolla omassa blogikirjoituksessaan, ”Miksi opiskelijana tunnetaan paineita siitä, että täytyy pitää yllä jonkinlaista projektiota menestyneisyydestä?” Jatkan tätä ajatusta hiukan pidemmälle: miksi niin usein on vaikea olla täysin oma itsensä? Miksi omia heikkouksia on vaikea myöntää ja miksi omilla saavutuksilla pitää tarpeettomasti kehuskella?

Itsekin olen sortunut siihen monesti. Ei menestyminen jossain tentissä ole tehnyt minusta yhtään sen parempaa tyyppiä. Eikä varsinkaan baarijonon ohitus joku Crew-passi kaulassa roikkuen. Toki näistäkin asioista voi itse iloita, mutta ei niillä tarvitse kyllästymiseen asti kehuskella muille. Hienolla autolla ajaminen on ehkä siistiä, mutta muuttaako jatkuva puhuminen siitä loppujen lopuksi ketään mihinkään suuntaan? Se lisää enintään kateellisuutta ja ärsytystä muissa. Kuka on voittaja?

Omien heikkouksien myöntäminen on vaikeaa. Itse olen aina halunnut olla paras tai ainakin lähellä sitä. Niitä juttuja, missä en ole hyvä, olen vältellyt viimeiseen asti. Pikkuhiljaa olen oppinut, ettei kukaan tuomitse minua opintorekisterissä olevan tolpan takia.   Ei, liikuntavastavaana minun ei tarvitse olla kuningas jokaisessa urheilulajissa, ja kyllä, minä voin mennä viikkovuorolle huitomaan salibandymailan kanssa, vaikka taitotasoni kyseiseen lajiin on täysin nolla. Aiheutan ehkä hauskoja tilanteita, mutta mitä sitten?

Kauppakorkeakoulun maine on edelleen tietynlainen stereotypia. Kaikkihan siellä pukeutuvat aina siististi ja opiskelevat sitä rahoitusta. Näin ainakin minä luulin ennen ensimmäistä koulupäivääni. Tätä kirjoittaessani nauran sen aikaisille ajatuksilleni siitä, voiko kouluun tulla verkkareissa ilman paheksuvia katseita. Totta kai voi! Toki kaikki eivät tule, mutta hyvähän se vain on, että meidänkin koulussa on niin monenlaista porukkaa.

Kehotankin kaikkia lopettamaan turhan miettimisen siitä, mitä muut ajattelevat itsestä ja minkälainen mielikuva pitäisi muille itsestään antaa. Itse aion jatkossakin luukuttaa bileissä musiikkia Sannista Macklemoren kautta Virve Rostiin ja Paula Koivuniemeen. Sorry vaan muut, mutta that’s me!

Antti Heinonen
Liikuntavastaava

Asenne ratkaisee

Kello näyttää puoli kuutta. Ulkona kohoaa Norjan vuoret. Pimeässä bussissa nukkuu 45 exculaista. Aamu sarastaa.

Takana on 20 tunnin bussimatka ja edessä retken ensimmäinen vaellus. Kohteena on Narvikin musta laskettelurinne, jonka tiedetään olevan matkan vaikein rasti. Trangiat lämpenevät parkkipaikalla ja patikointivaatteet on vaihdettu päälle. Jännittää.

Ajattelin blogissani kirjoittaa yhdestä ihmiselle tärkeimmästä ominaisuudesta. Kaikilla se on, mutta sen käyttäminen ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys. Se täytyy löytää. Se on asenne.

Urheilussa asenne on usein helposti havaittavissa. Se voi tarkoittaa täysillä tekemistä, periksiantamattomuutta, täyttä omistautumista, johdonmukaista harjoittelua tai kaikkensa antamista asetettujen tavoitteiden eteen. Samalla tavalla asenteen voi nähdä opiskelussa. Kuka tahansa voi olla fiksu tai lahjakas, mutta mitä sillä on väliä, jos ei tee duunia menestyäkseen. Suurin osa meistä ei koe perineensä mitään huippugeenejä, silloin asenne on kaikki mikä merkkaa.

Puurot on vedetty naamaan ja on aika lähteä liikkeelle. Annamme porukalle kaksi vaihtoehtoa: Vaivalloista maastoa piikkisuoraan ylös tai helpompi taival mutkittelevaa autotietä pitkin. Ryhmäpaine puuttuu peliin ja kaikki valitsevat reitin, joka ei ole polkua nähnytkään. Maasto vaihtelee aina pitkästä ruohikosta mutaiseen suohon ja irtokivikosta lähes pystysuoraan kallioseinämään. Ylöspäin mennään välillä nelinkontin kiiveten ja matkan edetessä tulee niin hiki, että vaatteita vähennetään tasaiseen tahtiin.

Jokaisen nyppylän kohdalla joku fiilistelee, että eihän tuo huippu ole enää edes kaukana, max 10 min. Niinpä niin. Tuntien kuluttua voidaan vihdoin huokaista helpotuksesta ja hengästyneenä riisua reput selästä. Ilma on niin ohutta, että sen keveyden tuntee hengittäessä. Tuulee niin paljon, että lippis lentää päästä. On niin kylmä, että puhelin sammuu. Maisema on henkeäsalpaava ja istumme vain hetken hiljaa ja ihailemme.

On nämä meidän TuKYläiset aika kovaa kansaa. Matkaan oli päässyt täysin nopeusilmossa menestymisen perusteella, eikä nopeudella tarkoitettu kiipeämisnopeutta vuoren huipulle (vaikka sitä reissupalautteessa ehdotettiinkin). Mukana ei ollut sen kummempaa vaellustaustaa omaavia ihmisiä, eikä yhtäkään huippu-urheilijaa. Monet astuivat bussiin suoraan Pupujaisista. Pidänkin aivan järkyttävän suurena saavutuksena sitä, että joka ikinen reissulainen kiipesi ensimmäisen, ja jokaisen sitä seuranneen, vuoren huipulle ihan jäätävällä draivilla homman ajoittaisesta hasardiudesta huolimatta. Samanlaisella asenteella kun painetaan opiskelujen parissa ja tulevaisuuden työelämässä ollaan me aika pysäyttämättömiä.

 

Tekstissä viitataan KY-Sportin syyskuun vaellusexcursioon

Inari Syrjänen
Liikuntavastaava

”There’s no I in team but there is in win”

”Mikäs urheilujoukkue te oikein olette”, kysyi bussikuski excuporukaltamme taittaessamme viimeisiä tunteja vuorokauden mittaisesta taipaleestamme Buenos Airesista takaisin Suomen Turkuun. Jengi istui bussissa samanlaisia huppareita yllään, hekotti vähän väliä ties mille sattumukselle ja väsynyt läppä bussin takaosasta kaikui kuskin korviin asti. Kaikista paistoi eräänlainen yhteenkuuluvuuden tunne.

Wikipedian mukaan joukkue on ryhmä ihmisiä, joita yhdistää yhteinen päämäärä ja tarkoitus. Joukkueen jäsenillä on yleensä toisiaan täydentäviä taitoja, minkä ansiosta jokainen pystyy maksimoimaan vahvuutensa ja minimoimaan heikkoutensa.

Usein joukkueet mielletään vain urheilujoukkueiksi, mutta joukkueita on erilaisia ja kaikki kuuluvat johonkin joukkueeseen. Vähän laajemmassa merkityksessä tulkitsisin joukkue- ja tiimikäsitteen ulottuvan nimittäin ihan perinteisistä urheilujoukkueista perheeseen ja ystäväpiireihin asti. Kaveriporukka omaa yleensä samankaltaisia kiinnostuksen kohteita ja sen tarkoitus on olla jäsentensä tukena ja luottamuksen lähteenä, ihan niin kuin perheenkin. Näin ajateltuna joukkueiksi voi siis ajatella myös niin yritysyhteisöt, koulun projektiryhmät kuin vaikka excupoppootkin.

Voin rehellisesti sanoa kaikkien suurimpien onnistumisien tunteiden syntyneen omalla kohdallani porukalla tekemisestä ja tiiminä tavoitteiden saavuttamisesta. Juuri ennen Turkuun muuttoa nousimme koripallokasvattajaseurani joukkueella naisten ykkösestä liigaan ja fiilis oli sanoinkuvaamaton. Jokaisessa pelissä löytyi uusia ratkaisijoita ja nousutavoitteen saavuttaminen oli kaikkien kolmen vuoden projektin aikana tekemiemme asioiden summa. Me tehtiin se yhdessä. Yo-todistuksen ansaitseminen tai porukalla toteutetut reissut eivät olisi tuntuneet miltään ilman sitä jengiä tsemppaamassa ympärillä. Tiedän jopa yhdet tevy-ryhmäläiset, jotka varasivat New Yorkin lennot palautettuaan raporttinsa ja esitettyään työnsä ihan vain juhlistaakseen saavutettua päämääräänsä.

Suurin syy, miksi olen hakeutunut koulussamme jaosto- ja toimijaryhmätoimintaan mukaan on juuri tämä; halu toimia joukkueena ja toteuttaa yhdessä hulluimpiakin ideoita. Viime torstaina järjestettyjen KYlumpialaisten eteen aloimme KY-Sportin kanssa tehdä hommia jo tammikuussa. Palkintoja, sponsseja ja ratkaisuja käytännön järjestelyihin ei tuotu eteemme tarjottimella, vaan niiden eteen saatiin paiskia töitä tunti toisensa jälkeen. Kuitenkin tapahtumapäivänä oli kaikki sen arvoista ja enemmänkin. Edes pieni myrskysää ei lannistanut fiilistä, kun näki miten koko homma lopulta rakentui ja kaikesta yhdessä tehdystä työstä tuli todellisuutta. Ei kukaan siihen yksin olisi pystynyt, mutta ei me myöskään jaostona oltaisi siihen taivuttu ilman jokaikistä yksittäistä tyyppiä.

Legendaarisen koripalloilija Michael Jordanin sanoin: ”There’s no I in team but there is in win”. Joukkue on aina riippuvainen sen yksilöistä ja tarvitsee jokaisen henkilökohtaista panosta saavuttaakseen tavoitteensa. Ja hei mikä parasta, jokainen joukkue antaa meille aina vähän enemmän, kuin mitä olisimme voineet yksinään saavuttaa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Inari Syrjänen
Liikuntavastaava

Maapalloilija

Before the Flood taltioi kolmivuotisen matkan Oscar-voittajan ja YK:n rauhanlähettilään Leonardo DiCaprion rinnalla hänen keskustellessa ihmisten kanssa ympäri maailmaa kehitysmaista maailman suurimpien valtioiden johtajiin. Elokuva tarjoaa ainutlaatuisia, kiihkeitä ja käytännöllisiä näkemyksiä siitä, mitä on tehtävissä tänään ja tulevaisuudessa estääksemme katastrofaalisen lopputuloksen elämälle maapallolla.

Elokuva on vapaasti katseltavissa.

https://www.youtube.com/watch?v=90CkXVF-Q8M

 

Huolestunut maapalloilija,

 

henu_uus

 

Henri Mäkivirta
Liikuntavastaava
liikunta@tuky.fi