Havahduin viime viikolla siihen tosiasiaan, että minun pitäisi tulevan kevään aikana kyetä tuottamaan kaiken kaikkiaan noin 64 sivua tekstiä erilaisten palautusten, oppimispäiväkirjojen ja ryhmätöiden muodossa. Ajatus siitä, että yöpöydän laatikossa lojuva päiväkirjanikin tuntui odottavan pitkästä aikaa kuulumisiani ja muistutus siitä, että ”sulla on muuten ens viikolla blogivuoro” eivät auttaneet asiaa. Mieli tuntui ammottavan tyhjyyttään juuri silloin, kun siihen ei todellakaan olisi aikaa, ja kurssivalintojeni sijaan tunnuin kyseenalaistavan vain itseäni.

Onnekseni vielä ei ole kandin tai gradun kirjoittamisen aika, mutta enköhän kohtaa aikanaan vastaavanlaisia ajatuksia molempien parissa. Kenties joku muukin voi samaistua tunteisiini. Vaikkei tilanne kuulostaisikaan tutulta, niin täältä pesee ajatuksiani ”valkoisen paperin kammoon” (kääntyy muuten kankeasti suomeksi tämä termi) liittyen.

Valkoisen paperin kammolla tarkoitan tässä yhteydessä sitä tilannetta, kun uuden kirjoituksen aloittaminen tuntuu mahdottomalta tai liian kriittinen suhtautuminen omaan tuotokseen estää työn etenemistä. Huomaan usein varsinkin jälkimmäisessä tilanteessa turhautuvani nopeasti, mikäli jokin palautus tai teksti ei lähde heti rullaamaan toivomallani tavalla.

Tapani lähestyä kirjoittamista on oikeastaan aina perustunut tajunnanvirtatekniikkaan, jolloin lähestyn tekstiä ilman rakennetta ja murehdin sitä sitten jälkikäteen. Yliopistossa toimintamallini on kuitenkin osoittautunut haastavaksi, joten nykyään mieluiten hahmottelen ensin työn rakenteen ja kirjoitan sitten kunkin kappaleen tai osa-alueen tajunnanvirtatekniikalla omia aikojani. Tajunnanvirtatekniikka vie ainakin itseltäni tietynlaista painetta kirjoittamisesta pois, sillä en ole etukäteen määritellyt omia odotuksiani tuotokselle liian tarkasti.

Toinen toimiva lähestymistapa kirjoittamisen suhteen on itselleni ollut flow-tilan tavoittelu ja armollisuus tilanteissa, joissa en suunnitelmieni mukaan jaksakaan istahtaa koneen äärelle kirjoittamaan. Olenkin omaksunut ajatusmallin, jossa en suostu kirjoittamaan mitään, ellei juuri nyt oikeasti ole ihan pakko. Välillä sitten kuitenkin on ihan oikeasti pakko kirjoittaa juuri tässä, heti ja nyt– niihin tilanteisiin etsin vielä takuuvarmaa toimintamallia ”writer’s blockin” taklaamiseksi.

Viime aikoina olen törmännyt siihen, ettei ympärilläni ole enää entisen tavoin asioita, joista ammentaa inspiraatiota. Viettäessäni suurimman osan ajastani kotona tuntuu siltä, että mieltä on hankala pitää virkeänä niin, että sieltä saisi joskus puristettua jotain ulos (varsinkaan paperille). Hassuksi tavaksi minulle onkin muodostunut lähettää Whatsapp-ääniviestejä itselleni, jos joku hyvä ajatus livahtaakin mieleeni esimerkiksi liikkeellä ollessani tai televisiota katsoessani. Aloittaessani puhumaan ideaa ääneen seuraa ajatustyötä usein muitakin ajatuksia ja ideoita.

Voin siis hyvinkin suositella mietteiden tallentamista nauhoitteiden muodossa silloin, kun kirjottaminen tuntuu ylivoimaiselta ja tyhjä tai keskeneräinen dokumentti edessä ahdistaa. Vaikkei efekti ehkä ole täysin verrattavissa siihen, kun nopea pointti kaverille vierähtää minuuttien ääniviestiksi, niin kynnys lähteä höpöttelemään aiheen vierestä on matalampi. Yllätyksekseni tapa on tuottanut myös ihan kohtuullisia ideoita ja vauhdittanut aikaansaamista. Harmittaa myös huomattavasti vähemmän todeta aiemmin äänitetty idea huonoksi, kun deletoida kappaleittain tai sivuittain tekstiä, joka ei ihan tuntunutkaan riittävältä tai omalta.

Ilokseni voin nyt todeta, että to-do listallani on enää noin 63 sivua tuotettavaa tekstiä loppukeväälle. Toivottavasti ääniviestien lähettely itselleen auttaa myös jotain muuta lyhentämään omaa to-do listaansa – kannattaa ainakin kokeilla!

Anna Veijalainen

Anna Veijalainen
Toiminnanjohtaja