Terve Mieli -hanke kerää tarinoita opiskelijoilta ja Turun KY:n alumneilta vertaistueksi osoittamaan, että hankalista ajoista ja asioista on mahdollista päästä yli. Lue alta Milla Anttosen, TuKYH ’14 kv-vastaavan kertomus opiskeluiden aikaisesta uupumuksesta ja masennuksesta.

Milla ottaa keskiviikkona 15.4. Edunvalvontajaoston instatilin haltuunsa ja kertoo stoorissa kokemuksistaan tarkemmin. Voit lähettää Millalle etukäteen kysymyksiä Instagramissa yksityisviestillä @edunvalvontajaosto.

Haluatko jakaa oman tarinasi Terve Mieli -hankkeen ja jokaisen opiskelijamme hyväksi? Ota yhteyttä sopo@tuky.fi tai kopo@tuky.fi

Millan tarina:

Olin ajamassa autolla kotiin, kun yhtäkkiä menin paniikkiin – en osannut enää ajaa, en tiennyt miten autoa ohjataan. Vaistoni huusi minulle, että minun pitäisi kääntää ratti oikealle ja ajaa ojaan hidastamatta 120 kilometrin tuntivauhdista – mitä tahansa, että auton saisi pysäytettyä heti ja pääsisin pois tästä tilanteesta. Onnekseni taakseni sattui juuri tuolloin kääntymään poliisiauto. He ajoivat sattumalta perässäni melkein kotikadulleni asti ja ensimmäinen paniikkikohtaukseni ehti hälvetä. Seuraavan sain jo muutaman päivän päästä. Silloin pelkäsin tukehtuvani – en saanut henkeä. Ilma kulki keuhkoihini, mutta ei sieltä eteenpäin. Pyysin isoveljeäni soittamaan ambulanssin. Onnekseni hän on psykologi ja ymmärsi mistä on kyse. Hän sai minut rauhoittumaan ja lopulta, muutaman viikon jälkeen, hakeutumaan YTHS:lle. Oli aika myöntää, että asiani eivät olleet hyvin.

Vasta hoitoon päästyäni aloin ymmärtää, että se, mitä olin pitänyt normaalina, joskin harmaana ja masentavana elämänäni, ei ollutkaan normaalia. Olin sairas, mieleni oli sairastunut. Minulla diagnosoitiin keskivaikea masennus, jota olin tietämättäni sairastanut jo usean vuoden ajan ja joka viimein huipentui totaaliseen uupumukseen. Lopulta en pystynyt syömään ja mieleni teki nukkua 24/7 – olin niin väsynyt, että jopa suihkussa käyminen oli minulle fyysisesti raskasta. Aamulla herätessäni aloin jo odottaa seuraavaa hetkeä, jolloin pääsisin joko itkemään tai nukkumaan. Usein itkinkin itseni uneen. Mieltäni olivat jo kauan kalvaneet useat epäterveelliset ajatukset, joita psykologiassa kutsutaan ajatusvääristymiksi – kokemukseni ja ajatukseni vääristyivät, enkä enää osannut ajatella loogisesti. Koin täydellistä yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunnetta huolimatta laajoista sosiaalisista piireistäni ja siitä, että kalenterini oli ratkeamaisillaan sosiaalisista menoista. Luulin todella, että ihmiset eivät välittäneet minusta. He olivat ystäviäni säälistä tai koska heillä ei varmaan ollut parempiakaan tuttavuuksia. Koin, ettei kukaan ymmärtänyt minua ja että olin huijari – esitin vahvaa, fiksua ja sosiaalista, vaikka oikeasti olin tyhmä, osaamaton ja huonoa seuraa. En kokenut mielihyvää oikein mistään – en ystävistäni, juhlista, työstä, perheestäni tai koirastani. Päiväni kuluivat miettien ”sitten kun” tai ”jos vain, niin”. Sitten kun valmistuisin, olisin onnellinen. Jos vain jaksan tämän hetken koulun ja työn ja opiskelijajärjestöhommien kanssa, niin olisin energisempi ja iloisempi.

Mieleni oireili useiden vuosien ajan. Edes isäni syöpä tai isoisäni itsemurha, eivät toistuvat itkukohtaukset tai jatkuva väsymys ja kyyninen mieliala saaneet minua pysähtymään ja myöntämään, että en voinut hyvin. Tein 100 tuntia töitä kuukaudessa opintojeni ohella, suoritin vaaditut 60 opintopistettä vuodessa ja kulutin kaiken vapaa-aikani opiskelijajärjestön eri luottamustehtävissä. YTHS:n psykiatri kysyi minulta ensi tapaamisellamme, että enkö ymmärtänyt eläväni kolmen ihmisen elämää kerralla. Nukuin epäsäännöllisesti ja harvoin yli 6 tuntia, join useana päivänä viikossa, tupakoin, enkä harrastanut lainkaan liikuntaa. Ainoat hetket jolloin minulla ei ollut mitään tekemistä kuluivat itkien.

Kun vihdoin uskalsin myöntää itselleni, että tarvitsin apua, alkoivat asiat muuttua. Se ei todellakaan ollut helppoa eikä tapahtunut nopeasti. Soitin YTHS:lle kolme kertaa neljän kuukauden ajan ja joka kerta löin luurin korvaan. Neljännellä kerralla uskalsin varata ajan. Siitäkin kului vielä 7 kuukautta, että menin oikeasti lääkäriin. Pelkkä juttelu psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa ei riittänyt. Sain lääkityksen ja pääsin Kelan korvaamaan psykoterapiaan. Aloin käsitellä kaikkia niitä ajatusvääristymiä, joita elämäni oli minulle kasvattanut. Aloin ymmärtää unen, liikunnan ja ravinnon tärkeyden. Levon ja toisaalta sosiaalisen aktiivisuuden merkityksen. Matkani ei ole ollut helppo ja sairastuin uupumukseen toisenkin kerran. Masennus ei koskaan tule täysin katoamaan elämästäni, mutta olen oppinut elämään sen kanssa ja olemaan antamatta sille valtaa. Ennen kaikkea olen oppinut, että onnellisuus ei synny ulkopuolisista asioista tai saavutuksista. Se on arjen pienissä hetkissä ja kiitollisuudessa pienimmistä asioista, jotka yleensä otamme itsestäänselvyyksinä. Näen nyt enemmän asioiden hyviä puolia kuin synkkiä. Vaikeinta oli myöntää itselleni, että tarvitsin lääketieteellistä apua ja ettei se tarkoita pettymystä, huonommuutta tai heikkoutta. Toiseksi vaikeinta oli oikeasti hakea apua. Mutta parasta oli, kun vihdoin uskalsin tehdä sen.

– Milla Anttonen, Turun KY:n kv-vastaava ’14