Viimeisen vuoden aikana on tuntunut siltä, että perinteet on heitetty romukoppaan. Tai pikemminkin ne on jouduttu arkistoimaan huolellisesti lukuisien ihmisten muisteihin ja läppäreiden kansioihin testamenttien muodossa. Aloittaessani kulttuuri- ja perinnevastaavan pestissä suurin huolenaiheeni olikin perinteet. Miten varmistaa perinteiden ja sen kuuluisan jatkuvuuden säilyminen Turun KY:llä, jos uudet pitkäkorvasukupolvet hädin tuskin tietävät mitä perinteitä meiltä löytyy? Ja toisaalta, kuka minä olen sanomaan, ehdin hädin tuskin nähdä kokonaista TuKY- vuotta ennen viime kevättä.

Vaikka perinnesektori ei ole se sektoreista mediaseksikkäin, toivon, että ymmärrät huoleni. Perinteet nimittäin määrittelevät sen, mitä olemme yhdistyksenä ja yhteisönä. Ne muistuttavat ylioppilaskunta-ajoista ja siitä, kuinka olemme uskaltaneet uudistua ja kokeilla mitä erikoisempia tapahtumakonsepteja. Ne sitoutuvat tiukasti kulttuuriimme. Montussa tai Parkilla vietetyn hikisen yön jälkeen tuntuu hyvältä raahautua Mercalle aamukahville kaverin kanssa ennen massaluennolle kiiruhtamista. Turun KY:n legendaarisella silliksellä testataan monen pupun, myös allekirjoittaneen, kisakuntoa viinahanojen äärellä. Ja mikä olisikaan parempi pupusukupolvea yhdistävä kokemus kuin harkkasitsi- ja kiertislippujen jonotus keskellä yötä ATK- käytävällä?

Toivon, että jaksatte kantaa sinikultaisia haalareitanne entistä suuremmalla ylpeydellä silloin, kun ne jalassa pääsemme taas remuamaan pitkin Aurajoen rantaa. Toivon myös, että saamme joskus painaa TuKY-kokardilla koristetut ylioppilaslakkimme päähän tuhansien opiskelijoiden ympäröimänä ja muistella edellistä kahta viikkoa täynnä Turun KY:n vapun ihmeellistäkin ihmeellisempää tunnelmaa. Toivon, että saan vielä joskus raaputtaa haarukalla sinappia Parkin laattalattialta Rahvaanjuhlien jälkeisenä aamuna, vaikka jatkuvasti toitotankin sen olevan pahin painajaiseni. Toivon pääseväni kittaamaan valkkaria PeIsKän buffettiin ja kokemaan myöhemmin ikäviä takaumia sitä seuranneeseen aamuun Silja Line Specialin raikuessa sitseillä. Toivon saavani osallistua vuosijuhlille muussakin roolissa kuin jatkojen nakkina, vaikka vuoden jälkeen nekin muistot ovat pelkkää kultaa. Vaikka perinteitä löytyy paljon, eivät ne olisi mitään ilman teitä, kuntalaiset.

Tärkeimmäksi perinteeksi tahdonkin nostaa TuKYläisyyden. Sen, mihin uusi pupu tutustuu ensimmäistä kertaa ehkä perehdytysviikolla, mutta viimeistään TuKY-infossa. Sen yhteisöllisyyden tunteen, joka syntyy satojen jätesäkkiin pukeutuneiden kylterikandidaattien kulkiessa läpi kaupungin Turun KY:n marssin raikuessa. Sen, joka yhdistää jokaista, joka on joskus pidellyt kädessään vebolla täytettyä TuKY-pulloa tai 23 sentin kahvilla täytettyä pahvimukia. Se ei välttämättä tarkoita sitä, että kuuluu jaostoon tai projektiin, vaikka joillekin se on juuri sitä. Siihen riittää parhaimmillaan se, että olet oma ihana itsesi, TuKYläinen.

Tänä maanantaina tulee kuluneeksi 18 vuotta Turun KY:n ensimmäisen emännän, Maija Grundströmin kuolemasta. Haluankin kirjoituksellani nostaa esiin sen, kuinka paljon hän ja muut perustajajäsenemme ovat elämäämme vaikuttaneet. Jos ei olisi Turun KY:tä, ei olisi näitä lukuisia tapahtumia, sinikultaisia tunnusmerkkejämme saatikka vahvaa edunvalvontaamme. Itse ainakin olen saanut TuKYltä paljon, enemmän kuin tulen koskaan sille antamaan. Toivottavasti sinunkin TuKY-muistosi ovat (sini)kultaa.

P.S. Mikäli Mercakahvien muistelu nosti kyyneleet silmiisi, liity ihmeessä TuKYn uutuuttaan hohtavalle Discord-kanavalle, lisätietoa täällä. Kuullaan Discordin Mercalla <3




Suvi Ahonen
Kulttuuri- ja perinnevastaava