Huomaan usein käyttäväni arkikielessä ilmaisuja, joiden avulla ulkoistan itseni käsittelemäni aiheen ulkopuolelle. ”On niin kurjaa, kun kukaan ei pyri tutustumaan porukan ulkopuolelle jääneisiin opiskelijoihin.” Tarkoitukseni on varmasti hyvä, kun pyrin nostamaan näitä aiheita tapetille, mutta miksi aina saan ongelmat kuulostamaan muiden ihmisten syyltä? Ajatushan on sama, kuin sanoessa: ”On niin kurjaa, kun me emme tee mitään sen eteen, että tutustuisimme porukan ulkopuolelle jääneisiin opiskelijoihin.” Noh, mitä väliä? Jos pointti kerran on sama, niin miksi takerrun mitättömiin sanamuotoihin? Ero näiden kahden toteamuksen välillä on kuitenkin mielestäni valtava. 

Kieli on ajattelun väline. Olen yritysviestinnän sivuaineopintojeni aikana päätynyt käyttämään tätä ah, niin puhkikulunutta ilmaisua varmasti kymmenet kerrat. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kliseet ovat usein kliseitä syystä. Ihminen käyttää kieltä ja erilaisia merkkijärjestelmiä välineenään ongelmanratkaisussa ja hallitakseen sosiaalisia tilanteita. Kieli määrittää sitä, miten hahmotamme ja jäsennämme omaa todellisuuttamme. Siksi on mielestäni tärkeää kiinnittää huomiota siihen, mitä käyttämämme kieli oikeastaan kertoo ajattelustamme.

Havaittuani tämän oman taipumukseni jättäytyä itse aina aktiivisesta tekijän roolista ulkopuolelle puhuttaessa siitä, mitä kaikkea ihmiset tekevät väärin – tai mitä heidän tulisi tehdä – olen alkanut havaitsemaan tätä ilmiötä myös muiden ihmisten kielessä. En ole rehellisesti sanottuna varmastikaan oikea ihminen saarnaamaan tätä ilo- tai vaihtoehtoisesti surusanomaa yhtään kenellekään, sillä olen itse nähnyt valon vasta muutamia päiviä sitten. Tahdon kuitenkin haastaa myös muut tarkkailemaan ympärillään tapahtuvaa kielenkäyttöä, ja analysoimaan sitä myöden lähellä olevien ihmisten ajatusmaailmaa liittyen vallitseviin ongelmiin. Synnitön heittäköön ensimmäisen kiven.

Oli sitten kyse yksinäisyydestä, mielenterveydestä, tasa-arvosta tai mistä tahansa muusta ajankohtaisesta ongelmasta, käy keskustelu usein kuumana. Ja hyvä niin. On kuitenkin mielenkiintoista huomata, miten lähes jokainen meistä ulkoistaa enemmän tai vähemmän huomaamattaan itsensä ongelman ulkopuolelle. Sanomalla ”Mikseivät opiskelijat/opettajat/ihmiset/miehet/naiset/pääministeri/TuKYn hallitus tee mitään?” viestittää huomaamattaan ajatusta, että itse ei ole tehnyt mitään väärää, eikä omassa toiminnassa ole mitään korjattavaa. Syyllistyn tähän itse surullisen usein. 

Kokeilin muutaman päivän ajan muuttaa kaikki nämä ilmaukset me tai minä -muotoon. ”Miksen minä ole nähnyt vaivaa tutustuakseni porukan ulkopuolelle jääneisiin?” Toki on asioita, joihin en ihan oikeasti voi vaikuttaa. Huomasin kuitenkin näiden muutaman päivän aikana useita tilanteita, joissa salakavalasti vieritin syyn muiden niskoille, vaikka olisin hyvin voinut itse tehdä asialle myös jotain. Tämä ilmiö on oikeasti melko vaarallinen.

On niin ihanan helppoa olla hyvä ihminen ja puhua kovaan ääneen yhteiskunnan ongelmista. Voisin kuvata tätä suorastaan lempiharrastuksekseni. Välittömästi, kun tulisi katsoa itseään peilistä – ja tunnistaa oma passiivisuus – jonka jälkeen se tulisi vielä tunnustaa ääneen, alkavat polvet usein tutista. Tunnustaudun itse aktiiviseksi sädekehäni kiillottajaksi, joten tämän kaltainen omien virheiden ja kuolevaisuuden myöntäminen tuntuu äärimmäisen pahalta.

Uskon tämän kuitenkin kannattavan. Useammin tulisi huomata hetket, joissa vierittää vastuun ainoastaan yksittäiselle toimijalle/koko yhteiskunnalle lukuun ottamatta itseään, vaikka oikeasti olisi itse kykeneväinen toimimaan. Toki teot ovat usein näissä asioissa sanoja arvokkaampia, mutta uskon itse tekojen usein lähtevän niistä sanoista sekä ajatusmalleista niiden takana. Mikäli niitä ei ensin muokata, ei näitä urotekojakaan synny samaan tahtiin.

Erityisesti aikana, jona ongelmia tuntuu olevan enemmän, kuin energiaa keskustella niistä, olisi jokaisen meidän tärkeää tunnistaa oma vastuumme niihin vaikuttamisessa. On myöskin huomattavaa, että ongelmista kumpuavaa ahdistusta usein helpottaa hieman se, kun muuttaa ajatteluaan niin, että uskoo itse voivansa vaikuttaa asioihin. Tämä ajattelutapa auttaa saavuttamaan edes hetkellisen hallinnan tunteen aikana, jona kaikki tuntuu yhdeltä valtavalta kaaokselta.

Miksi minä en ole auttanut yksin jäänyttä? Miksi minä välitän naisvihaa omassa puheessani? Miksi minä vahvistan klikkiytymistä? Voisinko minä tehdä jotain muiden opiskelijoiden jaksamisen eteen? Mitä minä voisin tehdä yhteishenkemme puolesta? Miksemme me ota vastuuta näiden ongelmien ratkaisemisesta? Miten me voisimme auttaa koko yhteisöä jaksamaan näiden vaikeiden aikojen yli?

Oivaltavaa alkuviikkoa teille, rakkaat kuntalaiset. Pidetään toinen toisistamme huolta, eikä unohdeta omaa rooliamme potentiaalisina hyväntekijöinä sekä ongelmanratkaisijoina.

Alina Nikula
Myyntipäällikkö