Se tuli vastaan ihan yhtäkkiä ja yllättäen. Kuin Mercatorin Bistron sulkemisaika tai jokakeväinen tenttiviikko vapun jälkeen.

Istun InterCity junassa Turun rautatieasemalla tiistaiaamuna klo 06:23. Olen matkalla kohti ensimmäistä työpäivääni Helsingissä. Olen laittanut pikkuvarpaani siihen odotettuun, toisaalta pelättyyn, oravanpyörään.

Se tulee meille vastaan jossain kohtaa, osalle ennemmin, toisille myöhemmin. Minulle se tuli vastaan yllättäen. Yhtäkkiä havahdun sahaamasta Turku-Helsinki väliä yrittäen samalla rämpiä läpi kevään viimeiset kurssit ja ravata lähes jokaisessa vapputapahtumassa. Kesäkämppä Helsingistä on juuri järjestynyt, mutta vielä pitäisi koittaa keplotella itsensä pois kahden kämpän loukusta kesäksi. Puolivahingossa olen haastattelussa mennyt möläyttämään olevani kiinnostunut jatkamaan töissä vähintäänkin osa-aikaisena ainakin siihen asti kun ensi maaliskuussa lähden vaihto-opiskelemaan. Pendelöintiä on siis luvassa, joten parasta iltarukouksissa muistaa Tunnin juna -hanketta.

Muistan pupuna kuulleeni tarinoita siitä, miten kolmannen vuoden jälkeen kaikki katoavat Turusta. Osa lähtee vaihtoon ja toiset jäävät töihin Helsinkiin. Vaikka tiedän ettei se ihan näin menekään ja itse pidän toisen jalan vielä vakaasti Varsinais-Suomen maaperällä, niin ajatus silti hieman hirvittää. Mitä elämä on Turun ulkopuolella? Onko elämää Turun ulkopuolella?

Astuessani sisään konttoriin jossa vilisee satapäin ihmisiä havahdun siihen tosiasiaan etten täällä tunnekaan joka toista vastaantulijaa. Olen viime aikoina pitänyt itsestäänselvyytenä tätä yhteisöä ympärilläni Turussa. Yhteisöä, joka luo meille enemmän kuin tarpeeksi sisältöä vapaa-aikaan. Joka tarjoaa lukemattomat määrät niitä paljon puhuttuja oppimiskokemuksia. Ja verkostoitumismahdollisuuksia, vaikka liiaksi viljeltynä kyseinen sana saa nykyään niskakarvat pystyyn ja minut näkemään punaista.

Vähitellen minulle hahmottuu sekin tosiasia, ettei kaikkialle voi kaikkialla kävellä tai pyöräillä. Kaverit ja tutut eivät asu loppuelämää parin kilometrin säteellä. Saatan joutua käyttämään julkista liikennettä.

En myöskään voi itse päättää aikataulujani loppuelämäni ajan. Riippuu toki paljolti siitä millaisen urapolun valitsee. Kuitenkin suurelle osalle meistä tulee vastaan se elämänvaihe kun joku muu kertoo mitä tulee tehdä ja milloin. Tähän asti tutkintovaatimukset ovat ohjanneet tekemisiäni ja aikataulujani jonkin verran. Ilahduttavan paljon tilaa on jäänyt sille kuuluisalle akateemiselle vapaudelle. Useimmiten olen voinut pitää perjantaini vapaana jos siltä tuntuu tai lähteä vaikka kotimaanmatkalle Tampereelle, jos siltä tuntuu.

Hassua miten olen havahtunut haikeista tunnelmista vaikka tiedän, että kesän jälkeen pääsen hyppäämään takaisin tuttuun ja turvalliseen kauppiskuplaan. Uskon, että hyppy toisaalle antaa kuitenkin tarpeellista perspektiiviä. Kai se niin on, että joskus pitää mennä kauas nähdäkseen lähelle. Toisinaan siihen voi riittää noin 170 kilometriä.

Kehottaisinkin kaikkia ottamaan ilon viimeisistä viikoista ennen kesälaitumille (tai kesäkonttoriin) laukkaamista. Haluan myös lohduttautua ajatuksella, että onneksi halutessaan Turun KY:stä saa elämänmittaisen kumppanin.

Kiia Rouhelo
varapuheenjohtaja